Faustina astui horjuen keisarin luo. Hän ei voinut puhua, vaan seisoi ääneti itkien hänen vieressään.
"Oletko tullut takaisin, Faustina?" sanoi keisari avaamatta silmiänsä. "Minä makasin kuvaillen mielessäni, että sinä seisoit tässä ja itkit minun tähteni. En uskalla katsoa sinuun, sillä pelkään, että se olisi vain harhanäky."
Silloin vanhus istahti hänen viereensä. Hän kohotti keisarin päätä ja laski sen polvelleen.
Mutta Tiberius makasi yhä katsomatta häneen. Suloinen rauhan tunne valtasi hänet ja hän vaipui heti rauhalliseen uneen.
V.
Muutamia viikkoja myöhemmin tuli eräs keisarin orjista vaeltaen yksinäiselle mökille Sabiinivuoristoon. Päivä oli kallistunut iltaan ja viinamäen työmies ja hänen vaimonsa seisoivat ovella katsellen, kuinka aurinko vajosi kaukaiseen länteen. Orja poikkesi tieltä ja astui heitä kohti tervehtien heitä. Sitten hän otti esille raskaan kukkaron, joka riippui hänen vyössänsä, ja laski sen miehen käteen.
"Tämän lähettää sinulle Faustina, vanha vaimo, jolle osoitit armeliaisuutta", sanoi orja. "Hän pyytää sinua näillä rahoilla ostamaan itsellesi oman viinamäen ja rakentamaan itsellesi asunnon, joka ei ole yhtä korkealla tuulen käsissä kuin kotkien pesät."
"Vanha Faustina elää siis vielä?" sanoi mies. "Me olemme etsineet häntä rotkoista ja soista. Kun hän ei palannut takaisin luoksemme, luulin hänen saaneen surmansa näillä kurjilla vuorilla."
"Etkö muista", puuttui vaimo puheeseen, "etten tahtonut uskoa hänen kuolleen? Enkö sanonut, että hän oli palannut takaisin keisarin luo?"
"Kyllä", myönsi mies, "niin sinä todellakin sanoit, ja minä olen iloinen, että olit oikeassa, ei vain sen vuoksi, että Faustina täten on tullut kyllin rikkaaksi voidakseen vapauttaa meidät köyhyydestämme, vaan myöskin keisari raukan tähden."