Mutta eivät yksin kukat ja keväinen vihreys kaunistaneet heidän matkaansa. Suurimman mielihyvän tuottivat vanhukselle kaikki ne ihmisjoukot, jotka sinä aamuna olivat matkalla Jerusalemiin. Kaikilta syrjäteiltä ja poluilta, yksinäisiltä kummuilta ja lakeuden kaukaisimmista sopukoista tuli matkamiehiä. Kun he olivat ehtineet Jerusalemiin vievälle tielle, yhtyivät yksityiset matkustajat suuriksi joukoiksi ja kulkivat iloisesti riemuiten eteenpäin. Vanhan miehen ympärillä, joka ratsasti keinuvan kameelinsa selässä, kulkivat hänen poikansa ja tyttärensä, hänen vävynsä ja miniänsä, ja kaikki hänen lastensa lapset. Siinä oli niin suuri suku, että se yksinään muodosti kokonaisen pienen sotajoukon. Vanhan äidin, joka oli liian heikko astuakseen jalan, olivat pojat nostaneet käsivarsilleen, ja ylpeänä hän antoi kantaa itseään kunnioittavasti väistyvien joukkojen keskitse.
Totta tosiaan, tämä aamu tuotti iloa murheellisimmallekin. Taivas tosin ei ollut kirkas, mutta ei kenenkään matkamiehen mieleen juolahtanut valittaa, että auringon paahtava loisto oli vaimentunut. Tämän huntuun kääriytyneen taivaan alla eivät kukkivien puiden ja vastapuhjenneiden lehtien tuoksut haihtuneet niin nopeasti avaruuteen, vaan viipyivät teillä ja kentillä. Ja tämä kaunis päivä, joka heikolla valollaan ja tuntumattomilla tuulillaan muistutti yön lepoa ja rauhaa, näytti valavan jotakin omasta olennostaan näihin eteenpäin rientäviin ihmisjoukkoihin, niin että he astuivat iloisina, joskin samalla juhlallisina, laulaen hillityllä äänellä ikivanhoja ylistyslauluja tai soittaen eriskummallisia, vanhanaikaisia soittokoneita, joiden sävelet muistuttivat hyttysten surinaa tai heinäsirkkojen sirinää.
Kun vanha Faustina ratsasti kaikkien näiden ihmisten keskellä, tarttui häneenkin heidän intonsa ja ilonsa. Hän kiiruhti hevostaan sanoen nuorelle roomalaiselle, joka ratsasti hänen vieressänsä: "Minä näin yöllä unissani Tiberiuksen ja hän pyysi, etten viivyttäisi matkaamme, vaan juuri tänään matkustaisin Jerusalemiin. Minusta tuntuu ikään kuin jumalat olisivat lähettäneet minulle kehoituksen, että tänä ihanana aamuna lähtisin sinne."
Näin sanoessaan hän oli noussut pitkän vuoriharjanteen huipulle ja siinä hän vaistomaisesti seisahtui. Hänen eteensä avautui suuri, syvä umpilaakso, jota kauniit kukkulat ympäröivät, ja tämän syvän, varjoisan laakson pohjukasta kohosi se valtava kallio, joka kantoi päälaellaan Jerusalemia.
Mutta ahdas vuoristokaupunki, joka muureineen ja torneineen oli kuin kruunukoriste kallion laakealla kukkulalla, oli tänään tuhatkertaiseksi laajentunut. Kaikki laaksoa ympäröivät kummut olivat täynnä kirjavia telttoja ja ihmisvilinää.
Faustina ymmärsi, että koko maan väestö oli aikeissa kokoontua Jerusalemiin viettämään jotakin suurta juhlaa. Pitkämatkaisemmat olivat jo saapuneet paikalle ja ehtineet asettaa telttansa järjestykseen. Ne sitä vastoin, jotka asuivat kaupungin lähitienoilla, olivat vasta tulossa. Valoisien vuorenkukkuloitten rinteitä heitä tulvaili alas, ikään kuin lakkaamaton virta valkoisia pukuja, lauluja ja juhlailoa.
Vanha nainen katseli hyvän aikaa tätä tulvailevaa ihmisjoukkoa ja näitä pitkiä telttarivejä. Sitten hän sanoi nuorelle roomalaiselle, joka ratsasti hänen rinnallansa:
"Totta tosiaan, Sulpicius, koko kansa näyttää keräytyneen
Jerusalemiin."
"Niin onkin", vastasi roomalainen, jonka Tiberius oli määrännyt Faustinan seuralaiseksi sen vuoksi, että hän useita vuosia oli oleskellut Juudeassa. "He viettävät nyt suurta kevätjuhlaansa ja silloin kaikki ihmiset, sekä vanhat että nuoret rientävät Jerusalemiin."
Faustina mietti kotvan aikaa. "Olen iloinen, että tulimme tähän kaupunkiin samana päivänä, jolloin kansa viettää juhlaansa", sanoi hän. "Se ei voi merkitä muuta, kuin että jumalat suojelevat matkaamme. Etkö luule, että se, jota me etsimme, Nasaretin profeetta, on myöskin tullut Jerusalemiin ollakseen mukana juhlassa?"