"He eivät tahtoneet tunnustaa häntä terveeksi ja he kielsivät häntä oleskelemasta kaupungissa. He määräsivät, että jokainen, joka antoi hänelle suojaa, myös itse julistettaisiin saastaiseksi.
"Kun papit olivat langettaneet tämän tuomion, nuori neitsyt sanoi miehelle, joka oli löytänyt hänet ulkoa lakeudelta: 'Minne minä nyt lähden? Täytyykö minun palata sairaiden luo korpeen?'
"Mutta mies nosti hänet jälleen hevosensa selkään ja sanoi hänelle: 'Ei, ei sinun pidä mitenkään palata sairaitten luo heidän vuorenrotkoihinsa, vaan me kaksi lähdemme meren poikki toiseen maahan, jossa ei ole eri lakeja puhtaille ja saastaisille. Ja he — —'"
Mutta kun viinamäen työmies oli ehtinyt näin pitkälle kertomuksessaan, nousi orja ylös ja keskeytti hänet. "Sinun ei tarvitse kertoa pitemmälti", sanoi hän. "Nouse mieluummin ja seuraa minua jonkin matkaa, sinä kun paremmin tunnet vuoret, jotta voin vielä tänä yönä lähteä kotiin päin tarvitsematta odottaa aamun koittoa. Keisari ja Faustina eivät voi hetkeäkään liian varhain saada tietoa sinun uutisistasi."
Kun viinamäen työmies oli saattanut orjaa ja palasi jälleen kotiin mökillensä, oli hänen vaimonsa vielä hereillä.
"Minä en voi nukkua", sanoi vaimo. "Ajattelen sitä hetkeä, jolloin nämä molemmat kohtaavat toisensa. Toinen, joka rakastaa kaikkia ihmisiä, toinen, joka vihaa heitä. Minusta tuntuu ikään kuin tämä kohtaus voisi saattaa maailman radaltansa."
VI.
Vanha Faustina oli kaukaisessa Palestiinassa, matkalla Jerusalemiin. Hän ei tahtonut, että kukaan muu kuin hän saisi ottaa selkoa profeetasta ja tuoda hänet keisarin luo. Varmaan hän oli ajatellut mielessään: Sitä, mitä me pyydämme tältä mieheltä, emme voi viekoitella häneltä väkivallalla eikä lahjoilla. Mutta ehkä hän sen antaa, jos joku lankeaa hänen jalkojensa juureen ja sanoo hänelle, millaisessa hädässä keisari on. Mutta ken muu voi oikealla tavalla rukoilla Tiberiuksen puolesta kuin se, joka kärsii hänen onnettomuudestaan yhtä paljon kuin hän itsekin.
Tiberiuksen mahdollisen pelastamisen toivo oli nuorentanut vanhan naisen. Vaikeudetta hän oli kestänyt pitkän merimatkan Joppeen ja matkalla Jerusalemiin hän ei käyttänyt hyväkseen kantotuolia, vaan matkusti ratsain. Hän näytti kestävän vaivalloisen matkan yhtä helposti kuin ne jalot roomalaiset, sotamiehet ja orjat, jotka kuuluivat hänen seurueeseensa.
Tämä matka Joppesta Jerusalemiin täytti vanhan naisen sydämen ilolla ja valoisalla toivolla. Oli keväinen aika ja Saaronin lakeus, jonka poikki he ensi matkapäivänänsä olivat kulkeneet, oli ollut yhtenä ainoana loistavana kukkavaippana. Toisenakin päivänä, jolloin he saapuivat Juudan vuoristoseutuun, oli kukkia kaikkialla. Monenmuotoisille kukkuloille, joiden lomitse tie kiemurteli, oli istutettu hedelmäpuita, jotka olivat nyt runsaimmassa kukoistuksessaan. Ja kun matkamiehet väsyivät ihailemaan aprikoosien ja persikoitten valkeanpunertavia kukkia, he saattoivat lepuuttaa silmiään katselemalla hentoja viiniköynnösten lehtiä, jotka puhkesivat esiin mustanruskeista juurakoista ja jotka kasvoivat niin rehevästi, että luuli voivansa silmillään seurata niiden kasvua.