Ja hän vaipui jälleen katselemaan kuvaa.
"Sinä ihminen", sanoi hän hetken kuluttua. "Jollen voikaan saada terveyttäni sinulta, voin kostaa sinun puolestasi. Minun käteni on raskaana kohtaava niitä, jotka riistivät sinut minulta."
Taaskin hän lepäsi hyvän aikaa, mutta sitten hän päästi liinan liukumaan lattialle ja polvistui kuvan eteen.
"Sinä olet ihminen", sanoi hän. "Sinä olet se, jota en koskaan luullut saavani nähdä." Ja hän osoitti omia riutuneita kasvojaan ja syöpyneitä käsiään. "Minä ja kaikki muut olemme petoja ja hirviöitä, mutta sinä olet ihminen."
Hän taivutti päätään kuvan edessä niin syvään, että se kosketti lattiaa. "Minä itken sinua, tuntematon", sanoi hän ja hänen kyyneleensä kostuttivat kiviä.
"Jos sinä olisit elänyt, olisin sinut nähtyänikin parantunut", sanoi hän.
Vanha vaimo parka pelästyi tekoansa. Olisi ollut viisaampaa olla näyttämättä kuvaa, ajatteli hän. Hän oli alun pitäen pelännyt, että keisarin suru muuttuisi liian suureksi, jos hän saisi sen nähdä.
Ja epätoivoissaan keisarin surusta hän riisti käteensä kuvan viedäkseen sen pois hänen näkyvistään.
Silloin keisari katsoi ylös. Ja katso, hänen kasvonpiirteensä olivat muuttuneet ja hän oli samanlainen kuin ennen sairastumistaankin. Tuntui siltä kuin taudin alkujuurena ja ylläpitäjänä olisi ollut se viha ja ylenkatse, joka oli kytenyt hänen sydämessään, ja sen oli ollut pakko väistyä samassa hetkessä, kun hän oli tuntenut rakkautta ja sääliä.
* * * * *