Kerrankin kun heidän olonsa oli ollut niin tukala, ettei hän mielestään kauemmin voinut sitä kestää, oli Vapahtaja ottanut hänet mukanaan korkealle vuorelle sanomatta hänelle, mitä tekemistä heillä siellä olisi.
He olivat kulkeneet kaupunkien ohi, jotka sijaitsivat vuoren rinteellä, ja linnojen sivu, jotka kohosivat vieläkin korkeammalla. He olivat saapuneet talonpoikaistalojen ja säterimajojen yläpuolelle ja he olivat sivuuttaneet viimeisen puunhakkaajankin kivirotkon.
He olivat vihdoin tulleet sinne, missä vuori oli alastomana ilman kasveja ja puita ja mihin erakko oli pystyttänyt majansa voidakseen auttaa hätääntyneitä matkustajia.
Sitten he olivat astuneet lumikentän yli, jossa murmelieläimet nukkuvat, ja tulleet jylhien, kasaantuneiden jääkasojen luo, jotka seisoivat syrjittäin ja kallellaan ja jossa tuskin vuorivuohet pääsivät liikkumaan.
Siellä oli Vapahtaja löytänyt pienen, punarintaisen linnun, joka oli maannut jäätyneenä jäällä, ja hän oli ottanut ylös pienen punatulkun ja pistänyt sen povelleen. Ja Pyhä Pietari muisti ihmetelleensä, saisivatko he linnun päivällisekseen.
He olivat kulkeneet hyvän matkaa liukkailla jäälohkareilla ja Pyhä Pietari ei ollut mielestään koskaan ollut lähempänä kuolemanvaltakuntaa, sillä kalmankylmä tuuli ja haudansynkkä sumu ympäröitsi heitä, ja sen mukaan kuin hän saattoi huomata, ei siellä ollut ainoatakaan elävää olentoa. Ja kuitenkin he olivat vain vuoren keskikohdalla.
Silloin hän oli pyytänyt Vapahtajaa kääntymään takaisin.
"Ei vielä", sanoi Vapahtaja, "sillä tahdon näyttää sinulle jotakin, joka antaa sinulle uutta rohkeutta kestämään kaikkia murheita."
Siksi he olivat vaeltaneet edelleen sumussa ja kylmyydessä, kunnes he vihdoin olivat saapuneet äärettömän korkean muurin luo, joka esti heitä pääsemästä edemmäksi.
"Tämä muuri ympäröi vuorta", sanoi Vapahtaja, "etkä sinä pääse sen yli mistään kohdasta. Ei kukaan ihminen saa myöskään nähdä, mitä sen sisäpuolella on, sillä tässä paratiisi alkaa ja täällä autuaat vainajat asuvat pitkin koko vuorenrinnettä."