Vänrikki jäi taloon. Pari tuntia hän pelasi lautaa papin kanssa, ja kun tämä hämärissä meni ulos neuvottelemaan Pitkän-Bengtin kanssa talon asioista, läksi vänrikki saliin ja alkoi keskustella pappilanrouvan kanssa. Tämä istui jäykkänä ja suorana tuolilla ikkunan vieressä ja koetti käyttää hyväkseen vielä viimeistä valoa saadakseen parsituksi muutamia sukkia.
Örneclou alkoi koetteeksi puhua siitä, että hän tunsi jo tulevansa vanhaksi. Ja vuosien mukana oli hänen ymmärryksensäkin lisääntynyt. Kaikki nuoret tytöt olivat vain vallattomia ja huikentelevaisia. Hän oli päättänyt luopua tästä perhosjahdista ja kysyi, eikö serkku — hän toivoi, että hän hänen miehensä vanhana ystävänä sai luvan sanoa häntä serkuksi — tuntisi jotakin vanhempaa naista, niin, ei tietenkään kovin vanhaa, mutta kuitenkin hiukan kolmannellakymmenellä olevaa, joka olisi vakava ja taloudellinen ja tahtoisi ottaa huostaansa sellaisen raukan kuin hän oli.
Pappilanrouva istui aivan liikkumattomana. Hämärässä valossa ei ollut niinkään helppoa nähdä hänen kasvojensa ilmettä. Mutta Örneclou oli huomaavinaan hienon hymyn hänen kapeitten huuliensa ympärillä. Kukapa tiesi, vaikka hän olisi istunut siinä ja tehnyt hänestä pilkkaa.
Hirveä ihminen tuo, jonka Lyselius oli nainut! Olihan muuten kaikkein helpointa herättää vanhemman naisen mielenkiintoa puhumalla hänelle naimatuumistaan.
Örneclou ei ollut koskaan puhunut kenenkään naisen kanssa muusta kuin rakkaudesta tai naimisesta. Hän ei voinut keksiä ainoatakaan sanaa mistään muusta aineesta. Siksi hän aloitti saman asian uudestaan. Hän sanoi vain samaa päinvastoin kuin äsken.
"Minä huomaan", sanoi hän, "että serkku on kuullut niin paljon juoruja minusta, ettei serkku luule minun tyytyvän vähemmän kauniiseen eikä vanhanpuoliseen vaimoon. Mutta sen ainakin serkku huoleti voi uskoa, että minä samalla tahtoisin myös viisaan ja ymmärtäväisen vaimon. Ja minun mielestäni Maija Liisa Lyselius, sen jälkeen kuin hän on joutunut serkun johdon alaiseksi…"
Örneclou vaikeni varovaisuuden vuoksi saadakseen selkoa pitikö hänen jatkaa, vai oliko hän hypännyt väärään tynnyriin. Huoneessa pimeni yhä enemmän, jotta oli melkein mahdoton seurata sen vastahakoisen ihmisen kasvojenilmettä, joka istui häntä vastapäätä. Mutta näyttipä siltä, kuin hän salassa olisi naureskellut.
"Tarkoitus on kai sellainen, että Maija Liisan pitää mennä naimisiin jonkun papin kanssa ja jäädä asumaan tänne Lövdalaan", sanoi Örneclou, "ja kyllähän sillä asialla on puolensakin. Lyselius valitsee hänelle tietenkin reippaan ja kelpo miehen, joka osaa muutakin kuin vain seisoa saarnastuolissa, sellaisen, joka kykenee hoitamaan maanviljelystä yhtä hyvin kuin hän itsekin. Minun kaltaiseni mies tarvitsisi anopin apua joka askeleella, ja ehkäpä se voisi käydä vaivaloiseksi. Serkku tahtoisi kai järjestää asiat siten, että serkku, kun serkku jää leskeksi — on tosiaankin surullista nähdä, kuinka Lyselius tänä viime vuonna on käynyt huonoksi, näin ohimennen sanoen — saisi istua omassa kamarissaan, samoinkuin rouva Beata Spaak tarvitsematta huolehtia mistään."
Pappilanrouva istui yhä yhtä jäykkänä ja suorana, ja veti edes-takaisin neulaansa. Mutta nyt hän kääntyi ikkunaan päin nähdäkseen paremmin, ja silloin vänrikki huomasi aivan selvästi hänen nauravan.
Örneclou alkoi luulla, ettei mikään maailmassa voisi pystyä häneen. Hän nousi lähteäksensä huoneeseensa kähertämään peruukkejansa ja laittamaan röyhelystänsä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä aina, kun hän oli pahalla tuulella.