Huonekalut olivat vankat ja vakavat, suuri pöytä maalaamaton ja puutuolit kovat. Ei siellä ollut mitään, mikä olisi voinut vahingoittua hänen kähertäessään peruukkiaan tai värjätessään viiksiään.
Näin hän kehui niin kauan kuin kamarineitsyt oli huoneessa. Mutta millaisiksi hänen kasvonsa venyivät, kun hän jäi yksin, sitä ei kukaan voi tietää. Oli kylmä päivä, eikä lämmittämätön huone tuntunut kovin lämpimältä hänen vaihtaessaan vaatteita ja laittautuessaan hienoksi. Mutta hänen poskensa olivat niin kauniin ruusunpunaiset ja kulmakarvat niin hyvin maalatut, ettei kukaan voinut huomata hänen tullessaan päivällistä syömään, että hän oli kylmästä aivan kangistuneilla sormilla suorittanut koko työn.
Pappilanrouva tiesi varsin hyvin, ettei toista sellaista hyväin päiväin pitäjää ollutkaan kuin Örneclou, ja ettei siinä kyllin, että hän tahtoi saada hyvää ruokaa, vaan että hän söi myös mielellään kauniissa salissa, jossa hieno pöytäliina ja kirkkaat hopeat koristivat pöytää! Kyllähän hän tiesi, että Örneclou ennen oli saanut syödä salissa, ja että hänen tähtensä oli pinottu pöytään jos jonkinlaisia herkkuja, mutta nyt pappilanrouva tahtoi päästä hänestä niin pian kuin suinkin, ja siksi hän kattoi pöydän kyökkikamariin aivan arkipäiväisesti eikä tarjonnut muuta kuin verileipää ja kaalisoppaa.
Örneclou oli kaikkein suloisimmalla tuulella ja kehui koko päivällisen ajan pappia siitä, että hän oli mennyt uusiin naimisiin. Ajatelkaahan vain, kuinka vaikea vanhan Sjöskogan rovastin oli tulla toimeen, hän kun oli elänyt leskenä niin monta vuotta! Kun vänrikki viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, ei ruokasalin lattia ollut pesty, jotta heidän oli pakko syödä makuuhuoneessa. Puhtaita pöytäliinoja ei ollut koko talossa, vaan saatiin tyytyä tahraisiin liinoihin, ja palvelustytöt olivat niin laiskoja, etteivät he viitsineet keittää uutta ruokaa, vaan sama kaalisoppa, jota oli syöty sunnuntaina, palasi joka päivä pöytään, ja he saivat olla tyytyväisiä, niin kauan kuin sitä riitti.
Mutta vänrikin vanha ystävä ja veli täällä Lövdalassa oli järjestänyt elämänsä aivan toisella tavalla. Niin taitavaa emäntää kuin hänen rouvansa, sai etsiä. Vänrikki oli kuullut häntä niin suuresti kehuttavan, että hän jo edeltäpäin oli mielessään ihmetellyt, mitähän herkkuja hän saisi maistaa tullessaan pappilaan tällä kertaa. Ja miten hyödyllistä Maija Liisalle, että hänkin sai oppia, miten pöytä oli katettava, vieläpä henkilöltä, joka tiesi aivan säntilleen, miten hienoissa taloissa elettiin!
Kaunis Örneclou oli erinomaisen taitava sanomaan ilkeyksiä, ja ne sattuivat kyllä maaliinsa, mutta Anna Maria Raklitz ei välittänyt niin vähästä kuin muutamista pilkkasanoista, vaan sanoi karhealla äänellään:
"Koska vänrikki ei viihtynyt tuon leskimiehen luona, niin olisihan hän voinut lähteä tiehensä."
Silloin Örneclou käsitti, ettei hänen sallittaisi syödä salissa eikä nukkua vieraskamarissa, jollei hän muuttaisi menettelytapaansa.
Mieluimmin hän olisi lähtenyt pois heti paikalla, mutta tässä oli kysymys vielä toisestakin asiasta. Kummallista, että joku nainen tahtoi ajaa pois hänet. Sellaisessa asemassa hän ei ollut vielä koskaan ennen ollut, eikä hän voinut sitä lainkaan ymmärtää.
Tosin hän kävi jo hiukan neljännelläkymmenellä, mutta hän oli yhä vieläkin kaunis mies, eikä kukaan nainen ollut voinut vastustaa häntä.