Maija Liisa tuijotti tulijaan, ikäänkuin tämä olisi ollut ventovieras, eikä mennyt häntä vastaan. Täti työnsi syrjään rukkinsa ja nousi pystyyn. Töin tuskin sittenkään Maija Liisa käsitti kuka hän oli, vaikka hän kuuli vieraan sanovan, että hän oli tullut Pitkän-Bengtin kanssa hakemaan Maija Liisaa, ja vaikka täti vastasi, ettei suinkaan pastorskalla ollut niin kova kiire, ettei hän voinut riisua päällysvaatteita yltään ja syödä illallista ennen kotiinlähtöä.
VÄNRIKKI.
Lövdalan uudella pappilanrouvalla oli tapana lähettää sanoja ja toimituttaa pieniä asioita kaikkien ihmisten kanssa. Samantekevää ajoiko pappilan ohitse talonpoika vai herrasmies, joka kerta hän seisoi kyökin portailla ja viittasi kädellään ja huusi, kunnes ohikulkija pysähtyi. Sitten sai Maija Liisa tai pikkupiika juosta tielle ja pyytää matkustajia ystävällisesti ottamaan mukaansa naulan voita, jonka rouva Raklitz lähetti kaupaksi kapteenille Bergan kartanoon tai viemään takaisin pirran, jonka hän oli lainannut vanhalta rouva Moreukselta.
Välistä hän keksi sellaista asiaa, jota oli sekä vaikea että vaivaloista toimittaa, ja pian ihmiset suorastaan alkoivat pelätä Lövdalan tietä. Ikävä oli kieltää mitään pappilanrouvalta ja aivan mahdotonta oli päästä ohi hänen huomaamattansa.
Hänellä oli aivan erinomainen taito saada ihmisiä toimittamaan hänen asioitansa. Saipa hän sellaisen tyhjäntoimittajan kuin kauniin Örneclounkin tekemään hänelle palveluksen.
Eipä näyttänyt juuri siltä, kuin vänrikki ja pappilanrouva olisi tulleet ystäviksi, kun vänrikki saapui Lövdalaan vieraisille tammikuun viimeisellä viikolla. Hänellä oli aina tapana tulla näihin aikoihin ja jäädä taloon viikoksi tai pariksi. Mutta pappilanrouva lupasi, heti kun vänrikki astui sisään, pitää huolta siitä, ettei tuo laiskuri ehtisi vanheta talossa. Hän oli päässyt juuri parhaaseen työintoon kaikkien joulukestien jälkeen, eikä hän halunnut nyt sellaisia vieraita, joita oli pakko palvella.
Örneclou ei sitä paitsi tullut koskaan yksinänsä, niin köyhä kuin hän olikin, vaan hänellä oli oma hevonen. Ja hevonen tarvitsi myös ruokaa ja hoitoa, samoinkuin sen isäntäkin.
Pappilanrouva koetti parhaansa mukaan tehdä hänen olonsa ikäväksi. Ensiksi hän antoi kamarineitsyen kantaa vänrikin raskaan matkalaukun, jossa olivat hänen käherrysrautansa ja peruukkinsa, huonompaan vieraskamariin. Örneclou oli tottunut nukkumaan paremmassa, jossa oli uuni ja telttavuode sekä hienot untuvatyynyt ja höyhenpatjat, mutta hän ei ollut koskaan näyttänyt niin tyytyväiseltä astuessaan tähän huoneeseen kuin nyt, kun hänet vietiin toiseen.
Kas, täällä hän oli aina halunnut nukkua, sanoi hän. Tätähän huonetta nimitettiin "yliskamariksi", jossa jokainen, joka tuli pappilaan ja pyysi yösijaa, sai maata. Täällä hän saattoi melkein joka yö saada seuraa, ja hän, joka oli huonouninen, tarvitsi kyllä puhetoveria. Ja vieraskamarin suuressa telttavuoteessa oli tavallisesti niin tukehduttavan kuuma. Hän makasi paljoa mielemmin tällä kapealla olkivuoteella.
Parasta kaikesta oli se, ettei siellä ollut minkäänlaista uunia, vaan että huone sai lämpönsä suuresta muurista, joka nousi keittiöstä ja täytti puolet huoneesta. Ajatelkaahan, ei vähintäkään häkää eikä savua, vaan tasaista ja mieluista lämpöä kaiken päivää!