Miksi hän oli tullut Loby'hyn tavallisena rahtimiehenä pari viikkoa sitten, sitä Maija Liisa ei voinut oikein ymmärtää. Ehkäpä hän oli tehnyt sen siksi, että se oli hänestä mukavinta, kun hänen piti lähteä talonpoikaistaloihin. Ja kun ei kukaan tuntenut häntä, vaan kaikki olivat luulleet häntä sepäksi, niin oli hän antanut heidän olla tuossa uskossaan. Ehkäpä hän ei kehdannut sanoa, kuka hän oli, jouduttuaan sattumalta häätaloon.
Maija Liisa lakkasi antamasta lepeitä tädille ja peitti silmänsä kädellään. Miksi hän tänäänkin oli tullut valepuvussa?
Hänen ei tarvinnut tuumia asiaa sen pitemmältä. Kaikki selveni äkkiä hänelle. Nyt hänellä oli varma tarkoituksensa. Hän tahtoi, että Maija Liisa ja hänen veljensä — —
Kuinka suloista se olikaan ja kuinka omituista. Maija Liisa käsitti hänen toivoneen, että hänen veljensä ja Maija Liisa saisivat nähdä toisensa ja puhua keskenänsä. Varmaan hän eilen illalla, saatuaan taalarin, oli lähettänyt suksimiehen mukana sanan veljelleen ja viekoitellut hänet tänne Svanskogiin. Ja täällä hän oli antanut hänen odottaa koko päivän. Kun hän nyt saapui myöhään illalla, tuli hän seppänä. Hän ei tahtonut näyttäytyä itse. Maija Liisan ei pitänyt ajatella ketään muuta kuin veljeä.
Ja siinä hän nyt seisoi ja soitti aivan kuin maalaispelimanni huvittaakseen talon väkeä! Olihan hän kerran sanonut, ettei hän enää koskaan ottaisi jousta käteensä, mutta tätä ei hän suinkaan laskenut miksikään viulunsoitoksi.
Maija Liisan järki ei sanonut hänelle kaikkea tätä. Mutta hän saattoi mielessään arvata kaikki Sven Liljecronan ajatukset. Hän ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä hänen tähtensä.
Se ainakin oli varmaa, ettei Maija Liisa ollut hänen mielestään epämiellyttävä, koska hän oli pannut toimeen tämän kohtauksen hänen ja veljen välillä. Vai oliko hänen vain ollut sääli Maija Liisaa, kun hänellä oli niin vaikea olo kotona? Hän oli tahtonut hankkia hänelle viisaan ja hyvän ystävän, joka saattoi vapauttaa hänet kaikesta huolesta.
Kas, hänellä itsellään oli suuri suru. Siitä hän ei koskaan voinut vapautua. Hänen armaansa oli kuollut, eikä hän koskaan voinut häntä unohtaa. Maija Liisa Lyselius oli hänen silmissään vain köyhä tyttö, joka oli istunut uunin kolossa itkemässä, kun hän sattumalta näki hänet, ja hän tahtoi auttaa häntä saavuttamaan kunniaa ja onnea.
Maija Liisan oli pakko nostaa päänsä pystyyn ja katsella toisia.
Sillä hän oli vähällä purskahtaa itkuun, kun hän ajatteli, ettei
Liljecrona vaatinut itselleen yhtään mitään elämässä.
Mutta juuri kun hän kohotti silmänsä ja ajatukset pyörivät kaikkein kiihkeimmin hänen päässään ja hän tunsi sekä surua että iloa eikä muistanut laisinkaan sitä, mikä kaikkina muina päivinä oli hänen kauhein kiusansa, juuri samassa joku tarttui taaskin oveen ja pisti päänsä sisään.