Seppä oli tullut ajaen taloon Maija Liisan kävellessä Liljecronan kanssa maantiellä juuri silloin, kun ilta alkoi niin hämärtää, että he arvelivat parhaaksi palata sisään, ja reki oli ajanut heidän ohitseen niin kiireesti, etteivät he ennättäneet nähdä kuka siinä istui. Pastori Liljecrona arveli, että hänen veljensä nyt vihdoinkin oli tullut Henriksbergistä. Maija Liisa taas puolestaan luuli tummaverisen sepän istuneen reessä, mutta hän ei sanonut mitään.
Ja aivan oikein! Kun he palasivat taloon, seisoi kestikievarin isäntä portailla ja kertoi, että Henriksbergistä oli tullut mies sanomaan, ettei isännöitsijä voinutkaan sinä päivänä tulla tapaamaan veljeään Svanskogiin. Sen sijaan hänellä oli kirje mukanaan. Niin, mies asetti juuri hevostaan talliin, jos pastori halusi puhutella häntä.
Pastori Liljecrona meni talliin, ja Maija Liisa läksi tädin luo suurtupaan. Hän istui jo palvelustyttöjensä kanssa suuren takkavalkean edessä ja kehräsi. Maija Liisa kävi istumaan tädin viereen ja ojensi hänelle lepeitä. Heti sen jälkeen tulivat isäntä ja rengit puutöineen ja laajensivat piirin takan ympärillä. Kaikkein viimeiseksi astui pastori Liljecrona sisään ja seppä hänen kanssansa. He aikoivat ajaa yhdessä Henriksbergiin vielä samana iltana, mutta hevosen piti ensin saada levätä. Kaunis pappi etsi itselleen paikan niin lähellä Maija Liisaa kuin mahdollista, mutta seppä istahti pimeimpään nurkkaan, niin kauaksi kuin hän pääsi. Ja siinä sitä sitten naurettiin ja juteltiin ja kerrottiin kaskuja loppumattomasti kunnes täti vihdoin oli kääntynyt sepän puoleen ja kysynyt eikö hän soittaisi heille hiukan. Hän oli kuullut kerrottavan, että hän osasi soittaa.
Seppä ei kursaillut kovinkaan kauan. Kestikievarin isäntä lainasi hänelle rämisevän viulunsa, ja nyt seisoi hän siinä ja soitti vanhoja tansseja ja polskoja ei sen paremmin eikä huonommin kuin mikä tavallinen talonpoikaispelimanni tahansa.
Maija Liisa ei voinut olla tuntematta hiukan pettymystä. Se johtui siitä, että uni kahlehti häntä eikä hän voinut eroittaa mielikuvitusta todellisuudesta. Hän ajatteli koko illan nuorukaista, joka oli soittanut kuolintanssia armaalleen, ja hän näki hänet edessään sepän hahmossa. Tosin hän oli olettanut, että hänenkin soitollaan olisi niin vaarallinen voima, että hänkin voisi soittaa ihmisiä hengiltä.
Mutta joka tapauksessa hän ei voinut riistäytyä irti unesta, vaan kerta toisensa jälkeen hän huomasi katselevansa seppää ja ihmetteli mielessään, eikö hän koskaan voinut ajatella ketään muuta kuin kadotettua armastaan.
Seppä oli heittänyt yltään jäykän, ruumiinmukaisen rahtimiesturkkinsa voidakseen paremmin liikuttaa käsivarsiansa, ja vilkaistessaan taaskin häneen huomasi Maija Liisa, että kellonvitjoissa, jotka riippuivat taskusta, oli suuri, kirkas hopearaha.
Maija Liisa hätkähti hiukan. Oliko tuo sama taalari, jonka hän oli lähettänyt hänelle? Tavallisestihan sepät olivat kovin köyhiä. Kuinka oli mahdollista, että tällä oli kello? Olisikohan isännöitsijä lahjoittanut sen hänelle? Ja jos niin olisikin, niin kuinka hänellä oli varaa ripustaa kellonperiinsä kokonainen taalari aivan turhanpäiten? Ei suinkaan hän ollut — —
Maija Liisa ihmetteli itseään, ihmetteli, että hän saattoi istua hiljaa eikä hyökännyt ylös ja huutanut ääneensä, kun hänelle äkkiä koko asia selvisi.
Tuo mies oli hän itse! Tuo tuossa oli Sven Liljecrona, joka oli soittanut armaansa hengiltä! Maija Liisa tuli äkkiä niin varmaksi asiastaan, että hän olisi voinut astua hänen luoksensa ja pyytää, ettei hän enää turhaan teeskentelisi. Hän tiesi kuitenkin, kuka hän oli.