Altringer kohautti olkapäitään. "Nuo ovat houreita, ymmärtäähän hän sen. Ei se ole kumma, jos hänestä nyt tuntuu noin vaikealta, mutta ensi viikolla hän saa lähteä ulkomaille, ja sitten se menee ohi."
"Ei, patruuna, se ei mene ohi. Vaikka patruuna lähettäisi minut minne hyvänsä, niin minä en voi unohtaa, että soitin ihmisen hengiltä."
Altringer katsoi häneen vieläkin kerran. "Rakastiko herra häntä?" —
"Rakastin", sanoi Sven, "minä olin kosinut häntä samana iltana."
Altringer ei puhunut enää sanaakaan Svenin ulkomaanmatkasta. "Hän saa ruveta isännöitsijäksi Henriksbergiin, kunnes tuo asia on unohtunut", päätti hän. "En luule, että hän ymmärtää kaikkea, mitä siinä paikassa tarvitaan, mutta eiköhän hän voine oppia, ja sitä paitsi minä tiedän voivani luottaa häneen."
Niin, sillä tavalla oli käynyt, että Liljecrona lopetti viulunsoittonsa ja sen sijaan tuli tehtaanisännöitsijäksi.
Maija Liisa oli kuunnellut aivan ääneti keskeyttämättä kertaakaan. Oi, kuinka kummalta hänestä tuntui, että hän pian saisi nähdä sen miehen, joka oli kokenut jotakin niin surullista, ja joka saattoi tuntea niin syvää rakkautta.
Pitkään aikaan ei hän voinut sanoa sanaakaan, mutta äkkiä hän kääntyi pastori Liljecronan puoleen ja kysyi, oliko hänen veljensä tummaverinen.
Kyllä, tumma hän oli, yhtä musta kuin yö.
Heti sen jälkeen tuntui hänestä tuo kysymys kovin typerältä. Mutta pastori Liljecronan puhuessa veljestään oli Maija Liisa koko ajan tuuminut, eiköhän hän ollut tuon pitkän, tummaverisen Henriksbergin sepän näköinen. Eiköhän hänellä ollut yhtä surulliset ja syvät silmät kuin hänelläkin? Hän ei voinut selittää syytä siihen, mutta nuo kaksi olivat sulaneet aivan yhdeksi hänen mielikuvituksessaan.
Ja taaskin, kun seppä seisoi tuolla kaapin vieressä ja soitti iloista polskaa, niin tuntui hänestä, kuin juuri tuo mies olisi kokenut kaikki ne surulliset tapahtumat, joista hän oli kuullut.