Mutta Sven jäi taloon, vaikka lopulta melkein kaikki tehtaan työmiehet joutuivat sairasvuoteelle. Isännöitsijästä ja pehtorista ei kuulunut mitään, lääkäriä ei ollut monen peninkulman alalla. Sven ja vanha emännöitsijä antoivat sairaille niitä lääkkeitä, joita heillä sattui olemaan. Muutamat kuolivat ja toiset paranivat, mutta kulkutauti ei voinut kestää ikuisesti, vaan se loppui vihdoin. Ja sitten kaikki tuli taas entiselleen. Pehtori huvitteli viisi kuukautta. Sitten hän palasi takaisin. Isännöitsijä osti hiiliä puolen vuotta. Sitten hän tuli takaisin. Ja nyt sai oppipoika jälleen lakaista konttoria ja onkia salakoita koskesta, niinkuin hän oli tehnyt ennenkin.
Mutta vaikka Henriksbergin tehdas on kaukana suuresta maailmasta, niin tuli tämä juttu sittenkin tiedoksi. Ja eräänä päivänä saapui patruuna Altringer tehtaalle. Hän ei sanonut sanaakaan asiasta isännöitsijälle eikä pehtorille, hän kysyi vain, miten nuori Liljecrona tuli toimeen. Isännöitsijä antoi hänestä oikein hyvän arvostelun. Hän luuli, että pojasta saattoi tulla vielä hyväkin tehtailija, jos hänen harrastuksensa vain heräisi. Hän ei ollut kykenemätön, mutta hän kulki vain ja uneksi, niinkuin koko tehdastoimi ei lainkaan häntä liikuttaisi. Altringer pyysi, että Liljecrona kutsuttaisiin konttoriin, ja kun hän saapui paikalle, asettui hän pojan eteen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi miksei hän ollut lähtenyt pois talosta niinkuin muut, kun isorokko alkoi siellä raivota.
Sven ei vastannut mitään. Hän vaan punastui, ikäänkuin häneltä ei olisi voitu sen pahempaa kysyäkään. "Eikö hän pelännyt?" — "Kyllä." — "Arveliko hän olevansa tehtaasta edesvastuussa?" — "Ei lainkaan." — Mutta vihdoin Altringer pääsi totuuden perille. Sven oli jäänyt paikoilleen siksi, että isännöitsijän viulu oli riippunut konttorin seinällä. Hän oli voinut soittaa sillä joka päivä ollessaan yksin talossa. "Vai niin, soittaako hän mielellään viulua?" oli Altringer kysynyt. "Pyydetäänpä, että isännöitsijä lainaa hänelle vielä kerran viulunsa, jotta hän voi soittaa meillekin."
Sitä ei Sven pelännyt. Hän viritti viulun ja alkoi soittaa yksinkertaista pelimanninsäveltä, jonka hän oli oppinut sepiltä. Altringer nauroi ensin, mutta pian hän kävi vakavaksi. Hän huomasi, että poika osasi panna soittoonsa jotakin, mikä muutti tuon vanhan renkutuksen aivan toiseksi. "Kas niin", sanoi Altringer, "hän saa huomenna matkustaa minun kanssani. Hän pääsee Tukholmaan oppimaan viulunsoittoa."
Maija Liisan mielestä tämä kertomus oli kovin kaunis. Mutta yhtä asiaa hän ei voinut ymmärtää. Eikö hänen ollut käynyt hyvin Tukholmassa? Miksi hän nyt jälleen oli Henriksbergissä?
Kyllä, hänen oli käynyt erittäin hyvin. Viisi vuotta hän oli opiskellut Tukholmassa, ja silloin hän oli valmis mestari, ainakin hän osasi niin paljon, ettei kukaan koko maassa enää voinut opettaa hänelle mitään. Altringer oli hyvin tyytyväinen häneen ja aikoi lähettää hänet ulkomaille, jotta hänen ei tarvitsisi olla ketään muuta huonompi viulunsoitossa.
Mutta kolme vuotta sitten tuli Sven aivan odottamatta eräänä päivänä Ekeby'hyn ja kysyi Altringerilta, eikö jossakin hänen tehtaassaan olisi isännöitsijän paikkaa vapaana. "Kyllä, ei se ole lainkaan mahdotonta", sanoi Altringer. "Tiedusteleeko hän sitä jollekin ystävällensä?" — Ei, Sven halusi sitä itselleen. Olihan hän ollut niin monta vuotta tehtaassa, että hän luuli voivansa hoitaa isännöitsijän tointa. — "No, entäs musiikki?" — Musiikista ei ollut enää mihinkään. Luultavasti ei hän ikänä enää ottaisi jousta käteensä.
Altringer katseli häntä tarkemmin. Svenin katseessa oli aina ollut jotakin surullista, mutta nyt koko mies oli kuin surun perikuva. "Minä huomaan, että hänelle on tapahtunut jotakin vakavaa", sanoi Altringer. "Parasta, että hän kertoo minulle mitä se on. Juuri kun hän tuli konttoriin, istuin minä ja tein laskujani nähdäkseni, voisinko antaa hänen matkustaa ulkomaille."
Svenin oli vaikea vastata. Hän seisoi siinä ja puri huultaan, koettaen saada äänensä vakavaksi. "Eikö patruuna ole kuullut, mitenkä kävi, kun minä viimeksi soitin?" — Ei, Altringer ei ollut kuullut mitään, ja Svenin täytyi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Oli ollut tanssiaiset eräässä suuressa kartanossa Näsissä, ja Sven oli myös vieraiden joukossa. Mutta siellä oli soitettu tanssimusiikkia pianolla, joka oli vanha ja rämisevä, eikä tanssiin ollut tullut oikeata vauhtia. Silloin Sven otti esille viulunsa, ja heti tanssi vilkastui. Nuoret ja vanhat alkoivat tanssia, ja joka kerta, kun hän aikoi lopettaa, taputtivat he käsiään ja tömistivät jalkojaan ja pyysivät, että hän soittaisi edelleen. Mutta tanssi loppui hirveällä tavalla. Yksi talon tyttäristä oli tanssinut liian kiihkeästi. Kesken hurjinta tanssia hän retkahti kavaljeerinsa käsivartta vasten ja vaipui lattialle. Eikä hän koskaan siitä enää noussut. Hän oli kuollut.
Altringer ymmärsi kyllä, että tuo tapaus tuntui vaikealta, mutta ei hänen mielestään nuoren miehen elämänuran tarvinnut särkyä sen vuoksi. "Hänen täytyy se voittaa", sanoi hän. "Se oli onnettomuus, joka olisi voinut tapahtua kelle hyvänsä. Minun mielestäni se, joka tanssitti häntä, oli enimmin syyllinen." — "Ei", sanoi Sven, "minä pakoitin häntä tanssimaan. Minä soitin vain hänelle koko illan. Oli niin kaunista nähdä hänen tanssivan. Hän oli vilkas ja kevyt kuin tuliliekki. Hän tanssi minulle, samoin kuin minä soitin vain hänelle."