Missä oli niin turvallista ja hyvä olla kuin vanhassa talonpoikaistalossa? Maija Liisa olisi tahtonut sanoa, että siellä tunsi olevansa lähempänä maata kuin muualla, että siellä oli vankemmalla pohjalla eikä ollut alttiina niin monelle mullistukselle.
Kuinka paljon muutoksia ja kuinka paljon vaaroja ulkona maailmassa olikaan! Nyt, kun tummaverinen seppä soitti, muistui hänen mieleensä, mitä hän juuri tänään oli kuullut Henriksbergin isännöitsijästä, hänestä, joka kerran oli ollut suuri viulunsoittaja.
Pastori Liljecrona oli puhunut veljestään. Hän oli odottanut häntä Svanskogiin koko päivän, ja varmaan he sen vuoksi olivat tulleet puhuneeksi niin paljon hänestä.
Maija Liisaa oli kohdannut se ilo, että kaunis pappi, joka alussa oli vain katsellut häntä kuin nukkea, tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään muun kanssa sen jälkeen kuin hän oli hyökännyt hänen luokseen ja sanonut, että hänen välttämättä täytyi jäädä Finnerudiin eikä lainkaan ajatellakaan Sjöskogaa.
Varmaan pappi silloin huomasi, että hänkin oli ihminen. Sen jälkeen hän ei enää ollut tuijottanut häneen, vaan sen sijaan jutellut hänen kanssaan koko iltapuolen, ja se oli ollut hyvin hauskaa, sillä Finnerudin pappi oli ystävällinen ja luonnollinen ja avomielinen ihminen. Maija Liisan oli yhtä helppo puhua hänen kanssaan kuin isäkullankin.
Hän oli vienyt Maija Liisan iltapuolella mukanaan ulos, sillä hän ei voinut istua kauan yhdessä kohti, ja he olivat kävelleet maantiellä edes-takaisin aina iltahämärään asti ja jutelleet hänen veljestänsä.
Liljecronat olivat vanhaa pappissukua, niinkuin Maija Liisakin. Samoin kuin hänkin saattoi kerskailla sillä, että äiti ja äidinäiti ja äidinäidinäiti olivat olleet pappilanrouvia samassa seurakunnassa, samoin hekin saattoivat kehua, että isä ja isänisä ja isänisänisä olivat vuoronsa jälkeen olleet rovasteina samassa pitäjässä.
Jos näiden veljesten isä olisi saanut elää, niin olisi Svenkin, joka oli nuorin joukosta, saanut opiskella, hän, niinkuin toisetkin. Mutta kun äiti jäi leskeksi ja hänen oli pakko pitää huolta monesta lapsesta, niin ei hän jaksanut saada häntä kouluun. Sen sijaan oli eräs rovasti Liljecronan vanha ystävä, patruuna Altringer Ekebystä, tarjoutunut pitämään huolta hänestä sillä ehdolla, että hän sai kasvattaa hänestä tehtailijan. Tämän tarjoumuksen oli heidän äitinsä ottanut vastaan suurimmalla kiitollisuudella, ja kun Sven oli neljäntoista vuoden vanha, lähetettiin hänet Henriksbergiin, jonka Altringer vastikään oli ostanut. Altringer tahtoi, että hän saisi oppia tehdastointa aivan alusta alkain, ja tämä tapahtui siten, että hän sai lakaista konttoria, vetää hiiliä pajaan ja juosta kaikkien ihmisten asioilla.
Sven oli tässä työssä kunnes hän täytti seitsemäntoista vuotta. Mutta silloin tapahtui eräänä päivänä, että yksi vasarasepistä sairastui pahasti. Lähetettiin sana tehtaan isännöitsijälle. Hän läksi tehdasrakennukseen, pysähtyi sepän huoneen ovelle, katseli häntä hetken aikaa ja meni sitten suoraa päätä konttoriin, jossa pehtori istui kirjoittamassa. "Nyt pehtori saa hoitaa tehdasta pari päivää", sanoi isännöitsijä. "Minun täytyy matkustaa suomalaisalueelle ostamaan hiiliä." Hän läksi matkaan, ja pehtori loikoili konttorisohvallaan ja arveli, että oli ihanaa olla herrana talossa. Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin hänet kutsuttiin tehtaaseen. Nyt yksi kalusepistä oli sairastunut samalla tavalla kuin vasaraseppäkin. Pehtori läksi heti tehdasrakennukseen katsomaan sairasta, pysähtyi sairaan huoneen ovelle, tarkasteli häntä hetken aikaa ja astui suoraa päätä kosken rannalle, missä oppipoika tavallisesti onki salakoita.
Hän tapasikin Svenin siellä ja pyysi, että hän tulisi hänen mukanaan konttoriin. "Kuulehan, Liljecrona", sanoi hän, "isännöitsijä on poissa, ja minä lähden Björniden kartanoon kesteihin. Sinä saat hoitaa tehdasta pari päivää. Tässä on avaimet, ja tässä kassa. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin pitää silmällä, että väki on työssä." Sitten hän läksi ja oppipoika istahti konttorituoliin ja arveli, että oli varsin komeata olla Henriksbergin herrana. Mutta kauan hän ei saanut istua paikoillaan, ennenkuin tuli sana tehtaalta, että sairaat olivat huonontuneet. Hän kiiruhti tehdasrakennukselle ja astui vasarasepän asuntoon, mutta hän ei jäänyt kynnykselle seisomaan niinkuin toiset, vaan meni sairaan luo, joka makasi aivan punaisena ja pöhöttyneenä ja näytti hirveältä. "Tiedättekö mikä tauti teillä on?" kysyi hän sepältä. "Se on isoarokkoa", sanoi seppä, "ja ehkä Sven on hyvä ja menee konttoriin, missä isännöitsijällä on apteekkipurkkinsa, ja tuo minulle kamferttia ja happamia tippoja, jos nimittäin Sven uskaltaa jäädä taloon, eikä matkusta tiehensä niinkuin nuo toiset."