"Olivathan he oikeassakin, tietysti. Eihän pastori voinut — —"
Pappi keskeytti häntä. Hän melkein juoksi lattian yli ja painoi nyrkkiään otsaa vasten aivan naurettavan epätoivoisesti. Nuo siunatut suomalaiset! Tiesikö Margareta muori, mitä he olivat tehneet? Kun he olivat kuulleet, että hän aikoi muuttaa pois, olivat he kaataneet hirsiä metsässä ja ajaneet ne pappilaan uutta rakennusta varten. Hänen palkkaansa he eivät olleet lisänneet, mutta he olivat tehneet muuta. Eräänä päivänä ilmestyi hirventalja hänen rekeensä, toisella kertaa voipytty hänen ovensa edustalle. Eivät he juuri mitään sanoneet, kun hän tapasi heitä, mutta hänen seisoessaan saarnastuolissa kiinnittivät he katseensa häneen, sekä suuret että pienet, ja hän ymmärsi, että jokainen heistä ajatteli sydämessään: "Et suinkaan sinä aio hyljätä meitä? Parempi sitten, ettet koskaan olisi tullutkaan."
Nyt hän siis vihdoinkin tiesi, että he tahtoivat pitää hänet luonaan. Hän astui tädin luo, kävi hänen viereensä istumaan ja tarttui hänen kovaan, työnmurtamaan käteensä. "Ajatelkaahan, Margareta muori", sanoi hän niin kauniisti ja sydämellisesti, että sekä tädin että Maija Liisan silmiin nousi kyyneleitä, "jos joku tulisi teidän luoksenne ja sanoisi, että saisitte muuttaa suureen herraskartanoon sillä ehdolla, että te jättäisitte tämän talon ja kaiken sen, jonka hyväksi te koko elämänne olette työtä tehnyt! Mitä te silloin tekisitte?"
Mutta mitä täti aikoi vastata, sitä ei kukaan saanut tietää, sillä Maija Liisa ei voinut mitenkään enää pysyä alallaan. Hän hyökkäsi papin luo punoittavin poskin ja innosta vapisevin huulin ja huudahti, että tietysti hänen piti jäädä Finnerudiin. Miksi hän muuttaisi Sjöskogaan? Siellä he kyllä voisivat tulla toimeen ilman häntä. Hän, joka oli tehnyt niin paljon suomalaisten hyväksi, kuinka hän saattoi edes ajatellakaan poismuuttoa!
Hän olisi jatkanut vielä kauankin, jollei samassa joku olisi tarttunut oveen kiinni. Silloin hän hämmentyi, ja vaikkei se ollutkaan äitikulta, vaan ainoastaan joku palvelustytöistä, jäi hän aivan ällistyneenä seisomaan paikallensa eikä voinut sanoa enää sanaakaan.
Mutta nuori pappi oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa. Hän hyökkäsi pystyyn ja astui häntä vastaan. Hän ojensi hänelle kätensä. Näytti aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut sulkea tytön syliinsä, mutta hän tarttuikin vain hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä. "Mamseli Maija Liisa, rakas mamseli Maija Liisa!" sanoi hän hyvin lämpimästi. "Mamseli Maija Liisa on ensimäinen minun säädystäni, joka uskoo, että minä teen jotakin hyötyä tuolla pohjoisessa. Minä kiitän koko sydämestäni. Tietysti, tietysti minä — — —"
Hän keskeytti puheensa samassa, kun hän aikoi luvata peruuttaa hakemuksensa. Ääni takertui hänen kurkkuunsa, kädet vavahtivat, ja kun pappilanneiti ihmeissään katsoi häntä silmiin, huomasi hän, että hänen kasvojensa eleet ilmaisivat syvintä tuskaa. Pappi kääntyi pois, astui lattian poikki ja palatessaan takaisin hänen luokseen, kumartui hän hänen ylitseen ja sanoi äänellä, joka liikutuksesta oli aivan epäselvä: "Minä peruutan, jos suinkin voin. Jollen voi, niin on mamseli Maija Liisa siihen syypää."
HENRIKSBERGIN SEPPÄ.
Ainoastaan hetken aikaa koko päivänä ei Maija Liisa ajatellut äitikultaa, nimittäin illalla, kun hän ja pastori Liljecrona ja koko talon väki istuivat suuren takkavalkean ääressä suurtuvassa ja kuuntelivat pitkää, tummaveristä Henriksbergin seppää, joka seisoi nojautuneena korkeaa kaappia vastaan ja soitti kestikievarin isännän viulua.
Heidän oli niin hyvä olla, että Maija Liisa alkoi ymmärtää, kuinka täti saattoi viihtyä talonpoikaistalossa. Kuinka sanomattoman suloista olikaan istua takkavalkean ääressä illalla yhdessä miehensä ja palvelusväkensä kanssa, kun kullakin oli työnsä ja kaikki olivat hyvällä tuulella ja halukkaat juttelemaan. Täällä renki ja isäntä, emäntä ja palvelustyttö puhelivat keskenään, ikäänkuin ei mitään eroitusta olisi ollut heidän välillään. Ah, ehkei ollutkaan mikään onni elää herrasväkenä ja koettaa kohota suuren joukon yläpuolelle? Voittiko sillä muuta kuin yksinäisyyttä ja ikävää?