Matkaan meni enemmän aikaa kuin mitä hän oli laskenut, ja hän tuli kaupunkiin juuri tuntia ennen hakemusajan loppua. Oli vain sen verran aikaa, että hän sai hevosensa talteen ja kiiruhti sitten konsistoriin.
Astuessaan portaita ylös katui hän koko hommaa niin kovasti, että oli kääntyä takaisin.
Mutta konsistorin notaari oli hänen vanha ystävänsä, ja koska hän nyt kerran oli siellä, tahtoi hän mennä häntä tervehtimään. Sjöskogan nimeäkään hän ei aikonut mainita. Saattoihan hän sanoa, että hän oli tullut Karlstadiin tervehtimään äitiään. Tuskin hän oli pistänyt päänsä ovesta sisään, kun konsistorin notaari huusi hänelle: "Kas, tuolta tulee vihdoinkin hakija! Minä olen odottanut veljeä koko hakuajan."
Ensin hän luuli toisen vain laskevan leikkiä hänen kanssaan, ja hän sanoi tulleensa kaupunkiin vain tapaamaan äitiänsä. Kuinka veli saattoi luulla, että hän hakisi Sjöskogaan? Ei suinkaan hän ollut niin höperö, ettei hän tiennyt Kuninkaallisen Majesteetin antavan Sjöskogan jollekin Uppsalalaiselle tai Lundilaiselle vanhalle älyniekalle.
"Sitä te varmaan kaikki kuvittelette mielessänne", sanoi konsistorin notaari. "Te olette niin arkoja, ettei kukaan uskalla hakea. Mutta nykyään on toiset ajat kuin edellisen kuninkaan aikana. Minä tulin kovin iloiseksi nähdessäni veljen, sillä täällä ei ole kuin kaksi muuta hakijaa. Ainakin yhden me tarvitsemme lisää. Paperit vaan esille!"
Siten häntä narrattiin jättämään hakemuksensa perille. Kun hän tuli kotiin, tuumi hän pari päivää, onnistuisikohan tuo asia. Mutta pian hän oli taas keskellä tavallisia toimiaan, ja oli aivan unohtanut koko jutun, kun hän eräänä kauniina päivänä sai kirjelmän konsistorilta. Hänet oli asetettu kolmannelle sijalle, ja parin viikon kuluttua hänen oli määrä pitää vaalisaarna Sjöskogassa.
Hän ei iloinnut tästä, ei hetkeäkään. Mieluimmin hän olisi heti peruuttanut hakemuksensa, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, sillä hän pelkäsi ihmisten luulevan, ettei hän uskaltanut saarnata pitäjässä, jossa oli niin paljon mahtavia talonpoikia ja niin paljon herrasmiehiä. Tiesihän Margareta muori, että hän oli vanhaa pappissukua. Hän ei tahtonut, että ihmiset luulisivat häntä huonommaksi isäänsä ja isoisäänsä. Hän läksi siis ja saarnasi vaalia, ja kuulijat istuivat varsin hartaina kirkossa. Mutta ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä he oikeastaan arvelivat. Palatessaan kotiin oli hän varsin iloinen. Nyt kai tämä juttu oli loppunut. Mutta heti ennen joulua hänelle ilmoitettiin, että hän vaalissa oli saanut kaikki äänet.
Hän kertoi tämän niin surkealla äänellä, että Margareta muorin täytyi nauraa.
Jollei hän millään ehdolla tahtonut, niin saattoihan hän vieläkin peruuttaa?
Senhän hän olikin tehnyt, mutta silloin hän sai kirjeen itse piispalta ja kehoituksen pysyä hakemuksessaan. Hän tulisi varmaan nimitetyksi. Ja äiti oli saanut vihiä asiasta ja kirjoitti ja rukoili, ettei hän heittäisi pois onneaan. Eikä vain äiti, vaan veljet ja sisaret ja serkutkin. Ei hän koskaan ollut tiennyt, että hänellä oli niin suuri suku.