Lövdalaan hän ei palannut koskaan enää. Sillä sen ilkeämpää seikkailua ei hänelle ikänä ollut sattunut. Eikä hän tahtonut kuulla muiden muistuttavan häntä siitä.
ARKIOLOSSA.
Niin, nyt oli työ Lövdalassa täydessä vauhdissa, ja joka aamu ja ilta kuului keittiöstä yhdeksän rukin surinaa aivan kuin myllyn kohinaa. Päivän valossakaan ei saatu laiskotella, vaan silloin oli pakko ommella ja kutoa kangasta.
Olipa näyttänyt melkein siltä, kuin pappilanrouva olisi joksikin aikaa unohtanut, että pikkupiika oli talossa. Hän ei ollut pannut häntä mihinkään työhön eikä antanut hänelle muuta tointa, kuin siivota ja lämmittää kyökkikamaria. Mutta samana päivänä, jolloin vänrikki matkusti pois, ilmestyi pappilanrouva keittiönovelle ja viittasi pikkupiikaa luokseen. Hän pyysi häntä saliin hetkeksi.
Pikkupiika nousi heti ylös, mutta hän pelkäsi hirveästi olla yksin pappilanrouvan kanssa. Hänen vastenmielisyytensä pappilanrouvaa kohtaan ei ilmennyt millään tavallisella tavalla, vaan siten, että hän tunsi kylmänväreitä selässään joka kerta, kun hän vain näkikin hänet.
Pikkupiika ei ollut ennen koskaan pelännyt ketään sillä tavalla, ja hän tuumi itseksensä, mistähän tuo oikeastaan johtui. Sillä että pappilanrouvassa oli jotakin kummallista, sitä hän ei voinut saada päästään. Ei kellään muulla ollut niin valkoista tukkaa ja samalla niin nuoret kasvot kuin hänellä, eikä ollut lainkaan luonnollista, että nainen puhui äänellä, joka kohisi kuin koski. Ei mikään tavallinen ihminen voinut myöskään saada aikaan niin paljon ikävyyttä ja harmia kuin hän. Pikkupiian täytyi alituisesti ajatella sitä, mitä äiti kerran oli kertonut Svartsjön järvestä sekä niistä kolmesta pahasta, jotka se kuivuessaan oli jättänyt jälkeensä. Mamseli Maija Liisa ei tahtonut kuulla siitä puhuttavan, mutta kyllä pikkupiika tiesi, mikä tuo kolmas oli, ja että se usean kerran oli jo tuottanut ikävyyksiä Lövdalassa.
Jollei pappilanneiti tahtonut puhua siitä, niin oli talossa kyllä toisia, jotka sekä tahtoivat että osasivat. Pikkupiian ei tarvinnut muuta kuin joskus iltasin hiipiä renkitupaan, missä Pitkä-Bengt ja Vanha-Bengta, hänen äitinsä, ja Munter-Maija, hänen vaimonsa istuivat uunin edessä pakinoimassa.
Vanha-Bengta kertoi useasti vanhan Svartsjö-järven "vedenhaltijasta", joka oli joutunut kodittomaksi sen jälkeen kuin vesi oli hävinnyt — sillä mitenkäs niin hieno rouva olisi voinut viihtyä pienessä Svartsjönpurossa, joka juoksi entistä järvenpohjaa myöten —, ja joka alituisesti koetti hiipiä johonkin lähiseudun kartanoon. Hän oli pujahtanut milloin mihinkin taloon, mutta muissa kartanoissa he olivat ajoissa huomanneet hänet ja ajaneet hänet matkoihinsa, ennenkuin hän oli ennättänyt saada mitään pahaa aikaan.
Munter-Maija tiesi jutun herra Olavuksen pojasta, kaikkein ensimäisestä Svartsjön papista, joka eräänä kevätyönä oli kahlannut Svartsjönpurossa ja hukkunut. Olihan aivan selvää, että vedenhaltija oli lumonnut hänet, eihän hän muuten olisi voinut hukkua tuollaiseen puroon.
Pitkä-Bengt kertoi siitä aamusta, jolloin hän oli yhdessä Vetterin poikien kanssa niittänyt heinää eteläisellä niityllä. Molemmat pojat ja hän itsekin olivat heti huomanneet, kuka ruohikosta ilmestyi heidän eteensä. Olihan hän niin märkä, että vaatteet oikein tippuivat vettä. Saattoihan siitäkin jo nähdä, kuka hän oli. Ja hänen silmänsä ihan pyörivät päässä aivan kuin jonkun kastamattoman.