Ei kukaan noista kolmesta epäillyt vähintäkään, kuka oli nyt Svartsjön pappilan rouvana, ja kaikki he olivat yhtä mieltä siitä, ettei hän lähtisi pois talosta, ennenkuin se kokonaan oli turmeltu.
Pikkupiika oli samaa mieltä kuin hekin, varsinkin iltasin ja pimeässä. Päivin oli hänen vaikeampi saada päähänsä, että Svartsjön järven koditon vedenhaltija saattoi kulkea täällä Lövdalassa ja pitää huolta kehruusta ja kankaankutomisesta. Mutta epäilys istui sittenkin niin lujalla, että pikkupiika värisi joka kerta nähdessään hänet.
Ei siinä mikään sentään auttanut, sillä kun pappilanrouva ilmestyi kyökin ovelle, niin täytyi pikkupiian seurata häntä kyökkikamarin läpi, missä mamseli Maija Liisa ompeli reikäompelusta lakanoihin, ja sitten saliin, suureen, kauniiseen huoneeseen, jossa oli keltaiseksi kiilloitetut koivuhuonekalut ja siniruutuiset käymämatot. Huoneessa oli kaksi ikkunaa. Toisen ikkunan ääressä seisoi korkea, vihreä kalla, toisen pieni ompelupöytä. Kansi oli auki, jotta saattoi nähdä sen monet pienet lokerot, joissa säilytettiin lankarullia ja silkkikeriä, vahaa ja neuloja, kirjainmalleja ja nauhoja, hakasia ja kaikenlaista muuta tarpeellista pikkutavaraa.
Pappilanrouva näytti pikkupiialle kaikkea mitä lokeroissa oli, ja antoi hänen arvailla mihin niitä käytettiin. Hän oli niin ystävällinen, että hän yritti hiukan nauraakin, kun tyttö arvasi väärin, vaikka hän oli niin tottumaton nauramaan, että suupieliä aivan kiristi.
Mitä ystävällisemmäksi hän tuli, sitä lujemmin pikkupiika puristi huulensa kiinni, ja sitä virkeämmäksi katse hänen kirkkaissa silmissään muuttui. Kunhan: pappilanrouva ei vaan koettaisi viekoitella häntä kertomaan jotakin sellaista, josta voisi koitua ikävyyttä pappilan neidelle!
Mutta tällä kertaa hän ei näyttänyt aikovan virittää mitään juonta. Pappilanrouva kävi istumaan ompelupöydän ääreen, ja pikkupiika sai istahtaa hänen viereensä. Nyt hänen piti oppia ompelemaan, sillä pappilanrouva oli luvannut hänen äidilleen pitää huolta hänen kasvatuksestaan.
Kaikkein ensiksi hän näytti hänelle, miten oli tehtävä, kun pujoteltiin lankaa neulan silmään. Sehän on tavallisesti varsin suuri koetus pikkuväelle, mutta pikkupiika sai langan neulansilmään jo ensi yrityksellä.
Pappilanrouva oli oikein ihmeissään. Hänen mielestään hän oli tavattoman sukkela. Jos hän oppisi kaikkea muuta yhtä helposti, niin voisi hänestä tulla vaikka ompelija.
Sitten pappilanrouva antoi hänelle pienen palasen kangasta harjoitellakseen ompelua ja opetti häntä tekemään solmun lankaan ja pistämään neulan ylös ja alas kankaan läpi.
Pikkupiika seurasi ääneti opetusta. Sitten hän tarttui kangaspalaan, käänsi sen vasemman käden etusormen ympäri ja ompeli toisen pistoksen toisensa jälkeen, ikäänkuin ompeleminen ei olisi ollut mikään konsti.