Ihme ja kumma! — Kylläpä pappilanrouva ihmetteli! Tällaista kummaa ei hän eläissään vielä ollut kokenut.
Nyt pikkupiika ei voinut pysyä enää vakavana, vaan alkoi nauraa.
Pappilanrouva käsitti vihdoin asian. Ehkäpä pikkupiika oli oppinut ompelemaan jo ennenkuin hän tuli Lövdalaan.
"En", sanoi pikkupiika, "en minä ennemmin ole ommellut ainoatakaan pistosta".
Vai niin, sitten kai joku täällä oli opettanut häntä. Ehkäpä mamseli
Maija Liisa?
Pikkupiika pelästyi, kun pappilanrouva vaan mainitsi tytärpuolensa nimenkin. Hän kiiruhti sanomaan, että vanha Beata rouva panimokamarissa oli opettanut häntä.
"Olipa sitä hauska kuulla", sanoi silloin pappilanrouva.
"Kummallista, että Beata rouva voi ommella sellaisilla sormilla!"
"Eikö hän muka osaisi ommella!" huudahti pikkupiika. "Ei kukaan koko talossa osaa ommella niin hyvin kuin Beata rouva."
"Tiedätkö mitä me sitten teemme", sanoi pappilanrouva. "Mennään Beata rouvan luo kiittämään häntä siitä, että hän on niin hyvin opettanut sinua."
Ja hän otti pikkupiian mukanaan, mutta pappilanrouva ei valinnut suorinta tietä panimorakennukseen, vaan kiersi kaukaa tallin ja navetan takaa. Beata rouva istui tavallisesti kaiket päivät ikkunassaan, josta hän saattoi nähdä kaikki ne, jotka suuresta rakennuksesta tulivat hänen luokseen, mutta navetan puolelle ei hänellä ollut näköalaa.