Kun pappilanrouva ja pikkupiika olivat päässeet jyrkkien portaitten eteen, jotka kulkivat pitkin päätyseinää, pyysi pappilanrouva pikkupiikaa juoksemaan edeltä. Nuoren oli niin helppo kiivetä niitä ylös. Hän tahtoi astua varovaisesti jäljessä. Niin, pikkupiika juoksi edeltä ja kopisteli portaissa, jotta ei lainkaan kuulunut, että joku astui hänen perässään.
Beata rouva istui aina kädet sylissä, kun pappilanrouva tuli hänen luokseen. Hän valitti aina, kuinka vaikeaa oli, ettei hän kelvannut mihinkään. Hän oli ollut oikea työihminen hänkin aikoinansa, vaikkei hän pystynytkään samalla tavalla työtä tekemään kuin Anna Maria Raklitz.
Pappilanrouvan oli todellakin ollut häntä sääli. Kylläpä päivät tuntuivat pitkiltä, kun oli aina pakko istua alallaan eikä voinut käyttää käsiään mihinkään hyödylliseen työhön!
Mutta tällä kertaa, pappilanrouvan astuessa sisään, ompeli Beata rouva reikäompelusta lakanaan, ja käsivarsi liikkui niin nopeasti edes ja takaisin kuin leivosen siipi.
Kun Beata rouva huomasi pappilanrouvan, teki hän äkillisen liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut pistää ompeluksensa piiloon. Mutta kun hän näki, että toinen oli jo huomannut sen, jatkoi hän työtään.
Pappilanrouva astui hänen luokseen ja oli kovin tyytyväinen nähdessään hänet työn ääressä. Olipa se onni, että luuvalo oli hellittänyt sen verran, että hän saattoi ommella. Hänen piti välttämättä näyttää, mitä työtä hän teki, sillä pappilanrouva oli kuullut, että Beata rouva osasi ommella niin hyvin, että pisteet olivat kuin pieniä helmiä rivissä.
"Mutta onpa se kummallista!" sanoi pappilan rouva ja kumartui yhä lähemmäksi Beata rouvan ompelua. "Minä mielestäni tunnen tämän lakanan. Sehän on toinen niistä lakanoista, jotka tänä aamuna annoin Maija Liisalle ommeltavaksi. Ehkäpä isoäiti on niin ystävällinen ja auttaa häntä? Niin, ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta minun mielestäni teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä minulle, jotta olisin voinut antaa Maija Liisalle kylliksi työtä. Sillä jollei hänen tarvitse ommella muuta kuin toisen lakanan kustakin parista, niin kylläpä hänellä sitten on oikeat laiskanpäivät."
Beata rouva istui paikoillaan ompelus kädessä. Hän ei voinut vastata mitään, sillä leuka ja koko pää tutisivat, ikäänkuin joku takaa olisi pudistanut häntä.
Pappilanrouva kääntyi ovea kohti lähteäksensä. Hän näki, että isoäidillä oli kiire, ja siksi hän ei tahtonut sen kauemmin häntä häiritä. Beata rouva ei kaivannut suinkaan seuraakaan, koska hän jaksoi niin hyvin tehdä työtä.
Beata rouva änkytti jotain liian rasittavasta työstä, jota vaadittiin nuorelta ihmiseltä, ja jonka terveyskin saattoi siitä kärsiä.