"Kyllä te tiedätte, ettei Maija Liisalta vaadita liikoja, koska hän jaksaa valvoa ja lukea puolet yötkin. En usko, että työ voi turmella nuorisoa. Mutta sen sijaan on paljon vahinkoa siitä, kun kulkee salaisia teitä eikä käyttäydy suoraan ja rehellisesti."
Näin sanoen hän läksi, ja Beata rouva ei ennättänyt puolustautua ainoallakaan kunnon sanalla, ennenkuin ovi jo sulkeutui pappilanrouvan jäljessä. Mutta portaat, joita pitkin hänen piti kulkea, olivat liukkaat ja jyrkät, jotta hän ei päässyt nopeasti niitä alas. Sillä välin Beata rouva ehti koota voimansa, ja juuri kun pappilanrouva seisoi alimmalla portaalla, avasi vanha rouva ovensa.
"Emintimä!" huusi hän niin kovalla äänellä, että tuo sana kajahti ympäri koko talon. Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan palasi heti sisään ja työnsi oven salpaan, jotta häntä ei uudestaan yllätettäisi.
Ei kukaan olisi voinut huomata, että pappilanrouva olisi välittänyt Beata rouvan kiukusta. Hän oli yhä edelleen erinomaisella tuulella, ja kun hän nyt astui mäkeä ylös asuinrakennuksen portaiden eteen, sanoi hän aivan levollisesti, että pikkupiika sai mennä saliin ompelemaan, ja lupasi itse heti tulla jäljessä, kun hän vain ensin oli puhunut pari sanaa mamseli Maija Liisan kanssa.
Pikkupiika puristi kiinni huulensa eikä vastannut mitään, mutta hänen kasvojensa ilme oli melkein yhtä synkkä kuin Tapaninpäivänä, taistellessaan myrskytuulessa.
Kun he tulivat eteiseen, ei hän mennyt saliin, niinkuin oli käsketty, vaan astui keittiön ovea kohti.
Pappilanrouva kysyi kohta, minne hän aikoi mennä. Eikö hän kuullut, että hänen piti mennä ompelemaan?
Pikkupiika vastasi hiljaisella äänellä, että se oli hänestä turhaa.
"Miksi se olisi turhaa? Luuletko, että osaat jo niin hyvin ommella, ettei sinun tarvitse enää mitään oppia?"
Ei, sitä ei pikkupiika tarkoittanut. Mutta hänen ei tarvinnut enää oppia sen enempää kuin hän jo osasi, sillä hän aikoi nyt lähteä takaisin kotiinsa.