Hän astui pappilanrouvan eteen ja ojensi hänelle kätensä. Parasta, että hän kiitti ja jätti jäähyväiset nyt samalla.
"Mutta lapsi kulta!" sanoi pappilanrouva. "Nyt minä en ymmärrä yhtään mitään. Miksi sinä tahdot lähteä pois?"
Pikkupiika astui pari askelta taakse, ikäänkuin päästäkseen niin kauaksi, ettei toinen voinut ylettyä häneen, hänen selittäessään asiaansa.
"Äiti on ollut lapsentyttönä Lövdalassa, ja äiti rakastaa pappilanneittä. Ja kun äiti oli joulun aikana täällä, niin hän sanoi minulle, että jos mamseli Maija Liisa joutuu minun tähteni kärsimään yhä uusia ikävyyksiä, niin en saa jäädä tänne enää, vaan pitää minun tulla kotiin."
Kun pikkupiika oli sen sanonut, vetäytyi hän seinää myöten aina keittiön oven viereiseen nurkkaan. Siinä hän seisoi odottaen, mitä nyt seuraisi. Punaiset täplät paloivat Raklitzan poskipäillä ja hän astui käsi ojossa pikkupiikaa kohti. Pikkupiika kyyristyi kokoon ja hänen silmissään leimahti kylmä välke. Hän tiesi saavansa selkäänsä, mutta hänen mielensä oli niin täynnä vihaa, ettei hän pelännyt, vaan pikemmin oli iloinen, että taistelu heidän välillään oli syttynyt ilmiliekkiin.
Mutta samassa tapahtui jotakin, jota pikkupiika ei hetkeäkään ollut uneksinut. Pappilanrouva ei antanut hänelle edes korvapuustiakaan, vaan hillitsi itsensä aivan viime tingassa ja koetti hymyillä.
"Lapsi kulta, sinä olet aivan kuin kissa, joka aikoo lentää koiran päälle. Mutta ole rauhassa! En minä lyö sinua siksi, että olet uskollinen valtijattarellesi. Sellaisesta minä pidän, ja siksi minä lupaan, ettei Maija Liisa saa kuulla sanaakaan siitä asiasta, jonka perille tänään pääsin. Ja nyt me menemme molemmat saliin, emmekä enää koskaan ajattele koko asiaa."
Pikkupiian päätä pyörrytti. Jotakin tämän alla piili, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta hän oli niin mielissään, kun hän sai jäädä pappilaan, ettei hän viitsinyt ponnistaa aivojaan selittääkseen tätä arvoitusta.
Heidän istuessaan jälleen ompelupöydän ääressä, ei ompelusta tullut kuitenkaan mitään, sillä pappilanrouva avasi laatikon, joka oli kaikkien muiden alla piilossa, ja veti sieltä ensiksikin esille aapisen ja sitten paperia ja hanhenkynän sekä mustepullon.
Pikkupiika luuli, että hän aikoi koettaa hänen luku- ja kirjoitustaitoaan, mutta se ei ollutkaan tarkoitus. Pappilanrouva alkoi nyt kertoa että hänen lapsena ollessaan oli hänellä aina ollut niin paljon työtä auttaessaan äitiä hoitamaan pikkusiskoja, ettei hän koskaan ollut saanut oppia lukemaan eikä kirjoittamaan. Mutta nyt, kun hänestä oli tullut pappilan rouva, oli hänestä ikävä olla niin taitamaton. Hän halusi siis, että pikkupiika rupeaisi hänen opettajakseen. Hän oli ajatellut sitä jo silloin, kun hän oli jouluna ottanut hänet Lövdalaan, mutta hänellä ei ollut ennemmin ollut aikaa ryhtyä siihen.