"Vai niin, sinä olet kirjoittanut rouvalle", sanoi pappi, "mutta et koskaan Maija Liisalle?" Äänestä kuului, ettei hän nytkään uskonut, että pikkupiika puhui totta. "Ehkäpä sinä muistat, mitä tuo kirje sisälsi, jonka sinä kirjoitit rouvan puolesta?"
Pikkupiika vastasi, että hän saattoi lukea sen sanasta sanaan ulkoa, jos pappi halusi sitä kuulla, ja pappi pyysi häntä sitä tekemään.
"Tosin olen kovin hämilläni kirjeeni johdosta", alkoi pikkupiika lasketella, "mutta minä pyydän, että arvoisa neitsyt itse aprikoisi asiaa. Pastori Liljecrona on nyt tavannut erään nuoren tytön, joka voisi tuottaa hänelle onnea, jollette te olisi hänen tiellään. Jos neitsyt hyväntahtoisesti tahtoisi väistyä tieltä, niin ei kiitollisuudella olisi rajoja ja tulevaisuus olisi taattu. Neitsyen pitäisi ottaa huomioon, että uudessa seurakunnassa vaaditaan pappilanrouvalta moitteetonta elämää…"
Pappi teki torjuvan liikkeen kädellään. "Jo riittää", sanoi hän. Sitten hän katseli kauan ja tutkivasti pikkupiikaa. "Ja tämänkö kirjeen olet sinä kirjoittanut rouvan puolesta?"
Pikkupiika vastasi reippaasti myöntävästi. Pappilanrouva oli kieltänyt häntä kertomasta, että hän opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, mutta tästä kirjeestä hän ei ollut maininnut koskaan mitään.
Pappi kohotti vain olkapäitään. "Katsos nyt, kuinka sinä valehtelet", sanoi hän väsyneellä äänellä. "Sinähän seisoit kaapissa koko ajan. Kai sinä kuulit, että Maija Liisa myönsi kirjoittaneensa tuon kirjeen."
Pikkupiika tunsi punastuvansa. Tätä hän ei voinut sietää. Se oli sentään liikaa, että pappi luuli hänen valehtelevan.
"Voit mennä", sanoi pappi. "Minä en ymmärtänyt ensin, mistä se johtui, ettei kirje ollut kirjoitettu Maija Liisan käsialalla. Mutta nyt sekin asia on selvä. Mene hänen luokseen ja kerro se hänelle."
Mutta pikkupiika ei lähtenyt. "Kyllä pappilanrouva käski minua kirjoittamaan", sanoi pikkupiika, "ja hän se minut kaappiinkin sulki".
"Oletteko te Maija Liisan kanssa päättäneet sanoa sillä tavalla?"