Pappi alkoi näyttää vihaiselta. Pikkupiika ymmärsi, että hän ajaisi hänet ulos, jollei hän voisi jollakin tavalla todistaa asiaa. Hän katsoi neuvottomana ympärilleen. Samassa hänen silmänsä osuivat vanhaan ruotimummoon, joka kulki ikkunan ohitse.
"Kas, tuossa kulkee se, joka vei kirjeen Svanskogiin!" sanoi pikkupiika. "Sopisihan häneltä kysyä, pappilanrouvako vai neitikö pyysi häntä menemään sinne."
Pappi aikoi juuri vastata, ettei hän tahtonut enää kuulla sen enempää koko asiasta, mutta pikkupiian itsepäisyydessä oli jotakin, mikä pakoitti häntä sitä tekemään. Hän nousi ylös ja astui ovella. Kun hän nyt aivan äkkiä työnsi oven auki, tyrkkäsi hän jotakuta, joka seisoi nojautuneena ovea vasten. Se oli pappilanrouva.
Pappi loi rouvaan pitkän katseen, pysähtyi ja katsoi vielä uudestaan häneen ikäänkuin ollakseen varma siitä, että se oli todellakin hän, sitten hän meni portaille ja teki pari kysymystä vanhalle eukolle. Kun hän palasi takaisin, oli pappilanrouva kadonnut.
Pappi istahti kirjoituspöytätuoliin ja kutsui pikkupiian luokseen. "Kerroppa nyt miten kaikki tapahtui kirjoittaessasi tuota kirjettä!" sanoi hän. Ja pikkupiika vastasi aivan tyydyttävästi, jottei pappi voinut enää lainkaan epäillä.
"Minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä, Nora Myrskytuuli", sanoi pappi, "nyt sinä saat palkaksi sen, että saat mennä kertomaan kaikki Maija Liisalle".
Sitä ei tarvittu sanoa pikkupiialle kahdesti. Samassa silmänräpäyksessä hän oli jo panimokamarissa, jossa vallitsi itku ja suuri suru, ja kertoi siellä kaikki. Aluksi pappilanneiti tuskin kuuntelikaan hänen puhettaan, mutta lopulta hän kuitenkin ymmärsi, että isäkulta tiesi nyt totuuden, ja silloin hän hyppäsi pystyyn. "Isoäiti, isoäiti! Minun täytyy mennä isäkullan luo katsomaan, miten hänen laitansa on!"
Mutta samassa ovi avautui ja isäkulta seisoi kynnyksellä.
Eikä siinä ollut tämänpäiväinen eikä eilinen isäkulta, vaan entisten aikojen isäkulta, hellä isäkulta, joka levitti Maija Liisalle sylinsä.