Pari päivää suuren selvityksen jälkeen oli Maija Liisa tavalliseen aikaansa maantiellä kävelemässä pikkupiian kanssa.
Mutta tänä iltana hän ei astunut väsyneenä ja alakuloisena laahaten jalkojaan perässään, vaan nyt heitä oli kaksi kaikua huudattamassa ja kissankultaa kaivamassa, kaksi puroa patoamassa ja valkovuokkoja poimimassa.
Kissapöllöä ei Maija Liisa kuitenkaan viitsinyt ärsyttää, vaan hän jätti pikkupiian suuren koivun juurelle ja astui yksinään Lepokivenmäkeä ylös. Lintu oli tällä kertaa varmaan huvittavampi kuin tavallisesti, sillä pikkupiika ei saavuttanut häntä kummitusaidan luona eikä myöhemminkään.
Kun Maija Liisa oli tullut niin pitkälle, että hän saattoi nähdä Lepokiven, pysähtyi hän äkkiä. Siellä istui mies, ei kapealla, kiveen hakatulla istuimella, vaan itse paadella. Hän istui koukussa leuka käsien varassa. Mutta hänen katseensa ei ollut kiintynyt maahan, vaan puiden latvoihin. Hän vihelteli rastaalle, joka istui suuressa kuusessa tien toisella puolella, matki sitä ja ärsytti sitä kilpalauluun, jotta linnun ääni oli katketa.
He olivat niin leikkiin vajonneina, sekä rastas että mies, etteivät he lainkaan kuulleet Maija Liisan tuloa. Hän seisoi hyvän aikaa ääneti kuunnellen ja katsellen ihmeissään miestä. Joka kerta tavatessaan hänet aikaisemmin oli varmaan raskas suru painostanut häntä. Ensi kertaa tänä iltana vasta Maija Liisa tuli ajatelleeksi, että hän saattoi korkeintaan olla viidenkolmatta vuoden vanha. Hän näytti aivan nuorelta pojalta. Maija Liisa hämmästyi tätä niin suuresti, että hänen väkisenkin täytyi naurahtaa.
Mies käänsi hiukan päätään tarkasti kuunnellen ja kohotti samalla katseensa toiseen puunlatvaan, ikäänkuin hän olisi luullut äänen tulleen sieltä.
Silloin purskahti Maija Liisa uudelleen nauruun. Nyt toinenkin kuuli mistä se tuli. Hän hyppäsi alas kiveltä ja astui kiihkeästi häntä kohti. Häntä juuri hän oli odottanutkin. Hän oli käynyt Loby'ssä Maija Liisan ystävättären, Britan luona kysymässä, missä hän voisi tavata mamseli Maija Liisaa kahden kesken. Ja Britta oli sanonut hänelle, että tänne Lepokivelle hän astui joka ilta.
Maija Liisan sydän alkoi sykkiä hyvin nopeasti, ikäänkuin se olisi odottanut suurta iloa. Oi, voi, miksikä se oli niin järjetön! Olisihan sen pitänyt tietää, ettei Sven Liljecrona voinut tuoda mitään iloista sanomaa. Hän aikoi kai jutella veljestään. Hän tahtoi varmaan hiukan rauhallisemmissa oloissa keskustella uudestaan kälynsä ehdoituksesta.
Varmaan asia oli näin, niinkuin hän oletti. Liljecrona saattoi Maija Liisan hiukan kursailevasti Lepokiven luo ja auttoi hänet ylös paadelle, jossa hän oli aikaisemmin istunut, ja jäi itse tielle seisomaan. Sitten hän kysyi häneltä aivan juhlallisesti, oliko aivan varma, ettei hän rakastanut hänen veljeään.
Nyt kävi aivan samoin kuin Svanskogissakin. Maija Liisa ei ymmärtänyt, miksi hän samalla kertaa tunsi sekä harmia että liikutusta ja miksi harmi sai hänessä niin suuren vallan, jotta hänen täytyi vastata aivan ärtyisesti, ettei hän käsittänyt, mitä varten hän turhan päiten kysyi tuollaista. Eikö hän voinut ymmärtää, että hän oli voinut olla pari tuntia hänen veljensä kanssa rakastumatta häneen.