Ei näyttänyt lainkaan siltä, kuin Maija Liisan jyrkkä ääni olisi suututtanut Liljecronaa. Kummallista, että äsken hän oli viheltänyt rastaalle. Nyt hän oli aivan jäykkä, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sopia vain jostakin kaupasta ja edeltäpäin olisi punninnut joka ainoan sanan, jonka hän sanoi. Tuollaiselta hän varmaan näytti myödessään rautaa tai tehdessään sopimuksia rahtimiesten kanssa.
Liljecrona pyysi, ettei Maija Liisa pitäisi häntä tunkeilevana, mutta hän oli kysynyt sen vuoksi, että hänen täytyi tietää, oliko hänen sydämensä vapaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa puhettaan.
Maija Liisan teki vastustamattomasti mieli hiukan kiusata ja järkyttää tuota suurta varmuutta. "Ei ole siltä sanottu", vastasi hän, "että sydämeni on vapaa, vaikken rakastakaan pastori Liljecronaa. Onhan niitä toisiakin…"
Liljecrona kumarsi hiukan pilkallisesti. "Aivan oikein", sanoi hän. "Ja jos mamseli Maija Elisalla on vähintäkään toivoa, että se, jota hän ajattelee, tulee pyytämään mamseli Maija Liisan kättä, niin minä en jatka puhettani."
Veri kohosi Maija Liisan poskiin, mutta hän katsoi suoraan Liljecronan surullisiin silmiin vastatessaan: "Ei, siitä ei ole vähintäkään toivoa."
"Siinä tapauksessa tahtoisin pyytää mamseli Maija Liisalta pientä neuvoa", sanoi Liljecrona ja veti samalla lompakostaan esille sinetillä suljetun kirjeen, jota hän kuitenkin piti kädessään siten, ettei Maija Liisa voinut nähdä sen päällekirjoitusta. "Tahtoisiko mamseli Maija Liisa neuvoa minua, pitääkö minun panna tämä kirje postiin vai repiä se rikki?"
Maija Liisa ei vastannut mitään. Hän ei voinut olla ajattelematta sitä aamua, jolloin Liljecrona hyppäsi ketunkuoppaan. Silloin hän yhdellä hyppäyksellä ratkaisi koko asian. "Miksi hän ei voi nytkin tehdä reipasta hyppäystä", tuumi Maija Liisa, "ja puhua suoraan, jotta tietäisin, mitä hän tarkoittaa? Mistä tämä suuri varovaisuus on tullut?"
"Tämän kirjeen, mamseli Maija Liisa", jatkoi Liljecrona, ja ääni, jos mahdollista muuttui yhä kylmemmäksi ja asiallisemmaksi, "on eräs nuori mies kirjoittanut, joka pari vuotta sitten seisoi morsiamensa haudalla ja lupasi elää yksin koko elämänsä voidakseen vain muistaa häntä. Siitä saakka ei tuo nuori mies ole kertaakaan aikonut rikkoa lupaustansa, niin, hän ei ole tuntenut edes mitään kiusaustakaan tehdä sitä. Hän oli haudannut sydämensä yhdessä armaansa kanssa, eikä se voinut enää herätä uuteen eloon. Mutta, mamseli Maija Liisa, samainen nuori mies tapasi muutamia kuukausia sitten lapsi paran, joka istui aivan yksin, kaikkien hylkäämänä. Hän näki tuon lapsen silmissä mitä suloisinta hempeyttä ja nöyryyttä, ja vieläkin enemmän, huomasi ihmeekseen, että hän muistutti hänen armastansa. Heti paikalla hän tunsi suurinta myötätuntoa. Hänen mielestään vainaja kehoitti häntä auttamaan tuota nuorta yksinäistä tyttöä, joka oli aivan hänen kuvansa. Nuori mies yritti viedä hänet yhteen jaloimman miehen kanssa, jonka hän tunsi, oman veljensä. Hän näki heidän yhdessä istuvan takan ääressä, hän uneksi jo suurinta onnea heille kummallekin, mutta inhottavia esteitä tuli väliin. Nuoren miehen teko tuotti onnettomuutta niille molemmille, joille hän oli tahtonut luoda onnea. Rakastettu veli vajosi mitä hirveimpään kurjuuteen ja kun häntä yritettiin pelastaa, joutui nuori tyttökin aivan syyttömästi mitä vaikeimpaan asemaan. Nuori mies oli nyt joka päivä kuulevinaan morsiamensa äänen, joka kehoitti häntä tarjoamaan nuorelle tytölle kotia, jossa hän voisi hellimmällä huolenpidolla luoda hänelle onnea ja tarjota hänelle varman suojapaikan, jonne häntä vainoova kova käsi ei voisi ylettyä. Kaikesta tästä, rakkahin mamseli Maija Liisa, tämä nuori mies on kirjoittanut tässä kirjeessään. Hän aikoi lähettää sen tänään, mutta sitten hän alkoi epäillä. Hänen mielestään oli välttämätöntä kysyä ensin mamseli Maija Liisan mieltä."
Liljecrona vaikeni, mutta laski samalla kirjeen Maija Liisan polvelle. Hän luki sen päällekirjoituksen. Se oli osoitettu Korkeastioppineelle Herra Pastori Erik Lyseliukselle.
Ei koskaan, ei koskaan eläissään Maija Liisa ollut tuntenut niin syvästi loukkaantuneensa. Kun Liljecrona nyt teki sen, mitä Maija Liisa ei ollut koskaan odottanut, kun hän nyt kosi häntä, niin miksi hän teki sen tällä tavalla! Vain siksi, että hänen oli häntä sääli! Hän olisi tahtonut hyökätä ylös, repiä kirje pieniksi paloiksi ja viskata ne suoraan vasten hänen kasvojaan. Hän oli enemmän suuttunut häneen kuin isäkultaan, hänen naidessaan Raklitzan. Hän tuumi: "Varmaan minun laitani on sellainen, etten voi suuttua oikein sydämen pohjasta muihin kuin niihin, joita rakastan."