Mutta Maija Liisa oli kokenut paljon sen päivän jälkeen, jolloin hän suuttui isäkultaan ja Raklitzaan, ja hän saattoi nyt hillitä itseään aivan toisella tavalla. Hän soljui vain alas kiveltä, antoi kirjeen pudota maahan ja alkoi sanaakaan sanomatta astua mäkeä alas.
Hän sai kulkea pitkän matkaa, aivan kiviaidalle saakka, ennenkuin kukaan seurasi hänen jälkeensä.
Astuessaan tietä pitkin tuli hän huomanneeksi, kuinka kaunis ilta oli. Linnut lauloivat puissa, hyttyset tanssivat ilmassa, aurinko kimalteli vastapuhjenneissa lehdissä, vesi lorisi ojissa ja kukat ja heinänkorret itivät ja versoivat, jotta miltei kuuli niiden kasvavan. Mutta kumma kyllä, tästä Maija Liisan viha vain yltyi! Olisihan Liljecronan pitänyt ymmärtää, että tällaisena iltana täytyi tulla oikealla tavalla, jos lainkaan aikoi tulla. Oi, jospa hän olisi ollut niin viisas eikä sanonut mitään! Silloin Maija Liisa ei olisi ollut yhtä onneton kuin nyt, ja hän olisi saanut vain uneksia Liljecronasta.
Olisihan Liljecronan myöskin pitänyt ottaa selkoa siitä, minkälainen hänen olonsa nyt oli, ennenkuin hän tällä tavalla nöyryytti häntä. Jos hän olisi tiennyt, että Maija Liisa oli sopinut isäkullan kanssa, ja että äitikulta oli karannut samana iltana, jolloin Liljecrona oli ollut kälynsä kanssa Lövdalassa, karannut sanomatta sanaakaan kellekään ihmiselle eikä palannut vieläkään takaisin, niin Maija Liisa olisi saanut olla hänen armeliaisuuttaan vailla.
Mutta, olihan tuo kaikki yhdentekevää. Vaikka Maija Liisa olisi ollut kuinka suuressa hädässä tahansa, niin hän olisi sittenkin suuttunut häneen, kun hän kosi vain säälistä. Hän ei olisi voinut suuttua keneenkään muuhun yhtä pahasti, hän ei olisi voinut suuttua samalla tavalla edes hänen veljeensä, jos hän olisi tehnyt samoin.
Maija Liisa pysähtyi äkkiä. Miksi hän oli suuttunut Liljecronaan?
Vastaus selvisi hänelle kuin ilmestys. Siksi, että hän rakasti häntä!
Oi niin, oi niin! Tämä oli rakkautta. Hän oli lukenut siitä kirjoissa, hän oli laulanut siitä lauluissa, mutta hän ei ollut tuntenut sitä ennemmin omassa sielussaan. Se oli varmaan kytenyt koko kevään hänessä heikkona tulena, mutta hän ei ollut osannut antaa sille oikeata nimeä. Nyt rakkaus leimahti hänessä voimakkaana liekkinä. Hän melkein otaksui, että sen täytyi loistaa ja leimuta hänestä.
Hän kääntyi taakseen. Kaikki oli äkkiä aivan muuttunut. Rakkaus paloi hänessä. Sen jälkeen kuin tuo suuri ihme oli tapahtunut, ei hän ollut enää sama kuin ennen. Hän ei voinut olla vihoissaan sille ihmiselle, joka oli opettanut häntä rakastamaan.
Liljecrona oli astunut Maija Liisan jäljessä ja oli juuri saavuttaa hänet. Kun Maija Liisa aivan äkkiä kääntyi taakseen, jäi hän seisomaan hänen eteensä ja katsoi häntä silmästä silmään.
Tuollainen tuli, joka nyt paloi Maija Liisan sielussa, oli varmaan tarttuva! Liljecronan silmissä se sytytti voimakkaan heijastuksen, vai eikö se ollutkaan heijastusta? Se näytti Maija Liisan mielestä leimuavan aivan liian voimakkaasti. Hän ymmärsi vielä niin vähän, mutta kun Liljecrona sulki hänet nyt syliinsä, niin tuntui hänen kiihkeä syleilynsä yhtä voimakkaalta kuin se tunne, joka veti Maija Liisaakin hänen puoleensa.