Maija Liisa oli aivan ihmeissään. Tuskin hän uskalsi luottaa siihen, mitä hän tunsi ja kuuli. Mutta nuo sanat, jotka puhkesivat nyt esiin, lyhyinä huudahduksina Liljecronan huulilta, nuo suloiset kysymykset, rakastiko Maija Liisa häntä, tuo kiihkeä tunnustus, että hän oli rakastanut Maija Liisaa ensi hetkestä saakka, mutta hävennyt heikkouttaan, tuo mielipaha ja katumus, kun hän oli koettanut pettää itseänsä ja salannut itseltään rakkauttansa, nuo uhkarohkeat sanat, ettei hän välittänyt elävistä eikä kuolleista, kun vain Maija Liisa rakasti häntä — saattoivatko ne kaikki lähteä muualta kuin sydämestä, joka rakasti häntä yhtä hehkuvasti kuin Maija Liisakin häntä?
MENNINKÄISET LÖVDALASSA.
Fylax seisoi kuistilla ja haukkui ja vinkui koko yön. Pikkupiika ei ollut koskaan kuullut sen niin kiihkeästi haukkuvan. Hän ei saanut kiinni unesta lainkaan. Mamseli Maija Liisa makasi varmaan myös valveilla, ja hän olisi kuitenkin kaivannut niin kipeästi unta, niin heikko kuin hän oli. Pikkupiian täytyi ainakin koettaa saada koira vaikenemaan.
Hän heitti ylleen hameen ja liivit ja hiipi keittiön kautta eteiseen. Kun hän vihdoinkin oli saanut monet lukot ja salvat auki, oli koira vaiennut, mutta hän astui sittenkin ulos kuistille kutsuakseen sen sisään.
Olipa tuo omituista! Hän ei voinut nähdä sitä missään. Hän oli aivan varma siitä, että koira oli seisonut kuistilla koko yön, mutta nyt, kun hän oli vaivautunut ulos, oli se tietenkin kadonnut. Pikkupiika astui aivan portaitten reunalle saakka ja kutsui koiraa, mutta sitä ei näkynyt missään.
Oli kaunis yö. Taivas oli täynnä pieniä valkoisia pilviä. Ne olivat järjestyneet kiehkuroihin ja pyöröihin, ikäänkuin ne olisivat leikitelleet keskenään nyt, kun ei kukaan niitä nähnyt. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kiivetä vuoren takaa esille, mutta oli aivan valoisaa siltä. Ei ollut ensinkään kylmä, vaan niin lämmin ja leuto, ettei pikkupiikaa paleltanut, vaikka hän oli lähtenyt ulos avojaloin.
Nuo kuusi suurta pihlajaa, jotka seisoivat rivissä navetan edessä ja olivat levinneet niin, että niiden oksat ylettyivät kiinni toisiinsa ja muodostivat ikäänkuin vihreän seinän, kukkivat parhaillaan. Suuret, valkoiset kukkatertut loistivat vihreiden lehtien keskellä. Oli yhtä kaunista, kuin kirkkaiden tähtien tuikkiessa mustalla talvitaivaalla.
Tuo vihanta, keväinen vihreyskö sen lie vaikuttanut vai mikä, mutta pikkupiian mielestä kaikki rakennukset pihamaan ympärillä näyttivät niin vanhoilta, ikäänkuin ne olisivat voineet milloin hyvänsä lyyhistyä maahan. Hän tarkasteli tallin solaa ja navetan puoliympyriäisiä ikkunoita, jotka tuijottivat mustuneen olkikaton alta esiin, ja kallellaan olevaa panimon ovea, ja kaikki nuo näyttivät kovin surkeilta ihanassa kevätyössä ja ikäänkuin huokailivat omaa raihnauttaan. Hän katseli renkitupaa, jonka alakerros oli kivestä, ja aittaa, joka seisoi paalujen varassa. Hän katseli monia veräjiä, jotka nyt olivat asetetut paikoilleen, ja pitkää aitausta. Kaikki oli niin vanhaa, vinoa, väärää ja kallellista. Kattoharjat olivat painuneet alas, seinät harmaita ja vihreä sammal pisti hirsien lomista esiin.
Ensi kertaa pikkupiika huomasi, että talo alkoi olla vanha ja tarvitsi kokonaan uudistusta ja korjausta. Mutta sellaista tulee ajatelleeksi vain keväällä, kun puut ja pensaat ja pellot koristavat itseään ja muuttavat ylleen uuden puvun.
Ehkäpä taloillakin oli talvensa ja keväänsä, vaikka niiden välillä olikin pitemmät väliajat kuin puiden ja pensaiden vuodenaikojen vaihteella? Kevät oli talossa, kun sinne tuli nuorta väkeä, jotka rakensivat uutta ja repivät alas vanhaa. Ja talvi vallitsi talossa, kun nuoret olivat ehtineet vanhettua ja kun se, minkä he olivat rakentaneet, oli valmiina lyyhistymään maahan ja kaipasi uusia voimia, jotka jälleen rakensivat uudestaan ja asettivat kaikki kuntoon.