Olipa se omituista, tuumi pikkupiika, että hän tuli tuollaista tuumineeksi. Mutta koko yö oli myös kovin kummallinen, se oli niin lämmin ja tukehduttava ja salaperäinen. Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa ja hän aikoi kiiruhtaa sisään, mutta samalla hän jälleen tuli ajatelleeksi koiraa.
Kun hän nyt katseli joka puolelle nähdäkseen minne se oli kadonnut, oli hän näkevinään jotakin liikettä ruohokentällä, pihlajien alla.
Pikkupiika oli asunut keskellä synkkää metsää, ja hän oli saanut toimittaa äidin asioita sekä varhain että myöhään, mutta ei hän eläissään ollut nähnyt mitään niin kummallista eikä hän myöskään luullut koskaan saavansa nähdä mitään senkaltaista. Äiti oli aina sanonut, ettei hänen pitänyt pelätä. Ei hän ollut luonteeltaan sellainen, että peikot ja kummitukset hänelle näyttäytyisivät.
Mutta nyt hän näki sittenkin jotain tuollaista kummallista, siitä hän ei voinut erehtyä. Hän hämmästyi hiukan, mutta ei hän niinkään helposti säikähtänyt. Eikä siinä ollutkaan mitään pelon syytä. Siellä oli vain pieniä kääpiöitä, jotka tanssivat.
Niitä oli kaksi kappaletta: herra ja nainen, ja ne olivat noin kuuden vuoden vanhan lapsen kokoisia, mutta tavattoman hentoja ja hienoja ruumiiltaan. Molemmat olivat puetut aatelispukuihin, mustaan samettiin ja pitseihin ja kultakalunoihin. Herralla oli kolmikulmahattu päässä ja miekka vyöllä ja silkillä ommeltu takki ja soljet kengissä.
Naisen hame oli lyhyt, mutta hyvin leveä, sukat olivat punaiset, hatussa suuri höyhentöyhtö ja viuhka kädessä. He tanssivat yhdessä. Herra tarttui naista käteen kiinni ja kädet kohossa he tepsuttelivat varpaillaan vähän matkaa eteenpäin, kääntyivät sitten ympäri ja tepsuttelivat takaisin. He erosivat toisistaan, juoksivat toisiaan vastaan, kumarsivat ja tarttuivat vihdoin toisiaan vyötäisiltä kiinni ja pyörähtivät ympäri.
Mitään niin somaa ei pikkupiika eläissään ollut nähnyt, siitä hän oli varma. He liikkuivat niin sirosti, aivan liitelivät ruohokentällä. Sillä tavalla ihmiset eivät osanneet tanssia. Nämät olivat aivan kuin ilmaa. Heidän kasvonsa olivat kuin hienointa porsliinia ja kädet ja jalat olivat aivan pienet. Hyvänen aika, jospa voisi olla noin pieni ja siro!
Pikkupiika ei voinut irtaantua heistä, niin kauan kuin he tanssivat. Hän seisoi ja ihmetteli mielessään, miksi he olivat niin iloisia, ja miksi he tanssivat juuri tänä yönä. No, eihän sitä ollut niinkään vaikea käsittää. Ne olivat varmaan Lövdalan kotihaltioita ja iloitsivat tietenkin siitä, että kaikki oli tullut taas oikealle tolalle, sen jälkeen kuin Raklitza oli lähtenyt pois.
Kun pikkupiika näki heidän tanssivan, teki hänen mielensä jo melkein uskoa todeksi sitä, mitä Pitkä-Bengt oli kertonut. Hän oli kaikkein viimeiseksi nähnyt Raklitzan. Hän oli tavannut hänet myöhään lauvantai-iltana Svartsjönniityillä. Raklitza oli näyttänyt aivan sekavalta, aivan kuin ensi kerrallakin, kun Pitkä-Bengt oli nähnyt hänet, ja hän vakuutti aivan varmasti, hän olisi voinut sen vaikka valallaan vahvistaa, että Raklitza oli hävinnyt puroon.
Ehkäpä oikeat menninkäiset iloitsivat nyt, kun kylmän ja viekkaan vedenhaltijan valta oli loppunut Lövdalassa.