Olivatpa ne aika tanssimestareita! Miksikä eräs toinen nukkui valoisina öinä eikä tanssinut vihreällä niityllä? Miksikä ei tuo toinen ollut yhtä keveä ja iloinen mieleltään, miksikä piti aina olla huolia, joista ei koskaan voinut kokonaan irtaantua? Pikkupiika kuuli sisältä kumeaa melua, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut maahan, ja hän kiiruhti taas eteiseen.
Hän kuunteli hetken aikaa, mutta ei kuulunut enää mitään. Hän oli kuitenkin aivan varma siitä, että melu oli lähtenyt lännenpuolisesta kamarista, jossa pappi asui.
Hän kiiruhti niin pian kuin suinkin pappilanneiden luo ja pyysi häntä nousemaan, sillä papin laita ei varmaankaan ollut hyvä.
Mamseli Maija Liisa heitti kiireesti ylleen hiukan vaatteita, ja sillä aikaa hän kysyi pikkupiialta, mitä oli tapahtunut. Pikkupiika kertoi kaikessa kiireessä, miten hän oli katsellut tuota tanssia ja samassa kuullut raskaan kolinan.
Pappilanneiti tuli aivan kalpeaksi. "Nuo kaksi eivät näyttäydy muulloin kuin silloin, kun Lövdalaan tulee uusi omistaja", sanoi hän, "mutta enpä luule kenenkään ennen nähneen heitä".
Hän ei ollut ehtinyt saada jalkaansa muuta kuin toisen kengän, kun hän heitti pukeutumisen kesken ja kiiruhti lännenpuoleiseen kamariin.
Siellä pappi makasi pitkänään lattialla liikuttamatta jäsentäkään.
"Mitä on tapahtunut, isäkulta, mitä on tapahtunut?" sanoi pappilanneiti ja kumartui hänen ylitseen.
Samassa hän vilkaisi pikkupiikaan, joka oli seurannut hänen jäljissään. "Isäkulta on kuollut", sanoi hän. "Meidän täytyy lausua hänelle kiitoksemme. Ehkei hän ole sen kauempana kuin että hän voi kuulla meitä."
Maija Liisa suuteli papin kättä oikein sydämellisesti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Sitten sai pikkupiikakin suudella hänen kättään. Sen jälkeen nousi pappilanneiti pystyyn ja katseli ympärilleen nähdäkseen, mitä isäkulta oli tehnyt. Hän oli istunut kirjoittamassa. Kynässä oli vielä mustetta. Varmaankin hän oli tuntenut pahoinvointia kirjoittaessaan, ja kun hän oli noussut painaakseen kelloa ja kutsuakseen apua, oli hän kaatunut kumoon.