Saarna oli puoleksi kirjoitettuna pöydällä. Viimeiset rivit olivat vinot ja kirjaimet terävät ja epätasaiset. Pappilanneiti luki ne hiljaisella äänellä: "Työmies, joka on suorittanut työnsä, halajaa lepoa ja iloitsee siitä, että voimakkaampi astuu hänen paikalleen."
Nyt kyyneleet tulvivat pappilanneiden silmiin. "Minä ymmärrän, miksi he tanssivat juuri isäkullalle", sanoi hän. "He tiesivät, että hän halusi pois. He tiesivät, että hän tahtoi päästä vapaaksi."
KOTI.
Pappilanneiti istui kyökkikamarissa raamattu ja virsikirja edessään ja luki Jumalan sanaa saadakseen lohdutusta suurelle surulleen.
Oli varhainen aamu, vuorokausi oli juuri kulunut siitä, kun hän löysi isäkullan kuolleena lattialta. Kaiken päivää hänellä oli ollut niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa ajatella suruansa. Mutta yön kuluessa oli suru vallannut hänen mielensä täydellä voimalla, eikä hän voinut lainkaan nukkua. Hän oli noussut varhemmin kuin kukaan muu ja istahtanut lukemaan.
Mutta varsin pian hän painoi kirjat kiinni ja kiitti nyt Jumalaa siitä, ettei hän ollut yksin ja hyljätty, vaan omisti luotettavan ystävän, joka saattoi auttaa ja varjella häntä. Nyt emintimä varmaan aikoi tulla takaisin ja ottaa haltuunsa kartanon, ja jollei Maija Liisalla olisi nyt Sveniä, niin joutuisi hän kokonaan emintimän valtaan. Ja silloin hänellä ei olisi syytä surra vain isäkultaa, vaan itseänsäkin.
Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun, kun alkoi kuulua puutarhanpuoleisen ikkunan alta kaunista ja hiljaista soittoa.
Maija Liisa tiesi hyvinkin, kuka se oli. Hän oli lähettänyt hänelle eilen sanaa.
Maija Liisan mieleen juolahti, että ehkei ollut sopivata, että hän soitti surutalon ulkopuolella, mutta hän karkoitti tuon ajatuksen mielestään. Svenin oli vaikea saada sanoilla sanotuksi sitä mitä hän halusi, ja siksi hän oli ottanut viulun mukanaan. Ei ollut sen sopimattomampaa, että hän tällä tavalla otti osaa hänen suruunsa, kuin jos hän sanoin olisi sen ilmaissut.
Maija Liisa istui selin ikkunaan, niin ettei hän voinut nähdä häntä, eikä hän uskaltanut liikahtaa. Ensi kertaa hän kuuli hänen soittavan, sillä tuota soittoa Svanskogissa ei voitu laskea mukaan. Eikä Maija Liisa mahtanut sille mitään, mutta kesken syvää suruaan hän iloitsi koko sydämestään, että Sven oli tarttunut viuluunsa. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Svenin suuri rakkaus häneen oli tehnyt mahdolliseksi sen, että hän nyt saattoi koskea jouseensa.