Oi, kuinka kummallista, että saattoi tuolla tavalla soittaa viulua! Että jousi ja kielet saattoivat loihtia esiin noin hiveleviä ja suloisia säveleitä!
Hän soitti niin haikeasti, niin haikeasti. Suuret kyyneleet alkoivat tippua pitkin Maija Liisan poskia.
Mutta vähitellen soitto aivan muuttui. Nyt se ei ollut enää hiljaista ja lohduttavaa. Ei Maija Liisa tiennyt, ymmärsikö hän sitä oikein, mutta hänen mielestään se äkkiä oli käynyt niin hurjaksi ja peloittavan synkäksi.
Maija Liisaa ihmetytti yhä enemmän. Ei tuollainen soitto soveltunut isäkullalle! Isäkulta oli aina ollut onnellinen ja koettanut tuottaa toisille onnea. Isäkulta ei ollut koskaan tahtonut tietää mitään surusta eikä tuskasta. Kun elämä oli hänen mielestään muuttunut vaikeaksi ja kieroksi, oli hän mennyt pois. Tietysti täytyi kaivata isäkultaa ja uskollisesti ikävöidä häntä. Mutta isäkullan muisto oli sittenkin niin valoisa.
Ei, Maija Liisa ei voinut enää uskoa, että Sven soitti lohduttaakseen häntä. Hän kuljetti nyt joustaan jossakin muussa tarkoituksessa. Hän ilmaisi soitollansa jonkun muun hätää ja epätoivoa.
Kyllä ne olivat oikeassa, jotka sanoivat häntä mestariksi. Niin vähän kuin Maija Liisa käsittikin soittoa, niin ymmärsi hän Sveniä, aivan kuin hän olisi puhunut hänen kanssansa.
Hän valitti niin vihlovasti. Joku oli vaipunut pimeimpään kuiluun, joku oli kahlehdittu rautoihin, joku paloi hivuttavalla tulella.
Ei kukaan voinut nostaa häntä valoon, ei kukaan voinut vapauttaa häntä, ei kukaan voinut jäähdyttää sitä tulta, joka kidutti häntä.
Maija Liisan sydäntä alkoi ahdistaa. Se puristui niin kovasti kokoon, että se oli murentua palasiksi. Jos suuri syntinen helvetin kuilussa olisi saanut viulun käsiinsä, niin varmaan hän olisi soittanut tuolla tavalla kuvatessaan tuskiaan.
Mutta Sven tuolla ulkona, kenen onnettomuutta hän soitollaan kuvasi?
Jonkun muunko, vai omaansako?