Maija Liisa odotti, että soitto muuttuisi, että hän siirtyisi johonkin muuhun. Mutta sitä oli turha odottaa. Hän ei soittanut muuta kuin yhä kiihtyvää epätoivoa. Se ei ollut enää kaunista kuulla, se oli ulvontaa ja parkua.
Maija Liisa ei voinut istua alallaan ja kuunnella. Varmaan Svenille oli tapahtunut jokin hirveä onnettomuus. Hänen täytyi avata ikkuna ja kysyä.
Kun Sven näki hänet, lopetti hän heti soittonsa säveleellä, joka viilsi hurjemmin kuin mikään edellinen sävel. Hattu oli pudonnut hänen päästään hänen hurjasti soittaessansa, ja tukka oli valunut otsalle. Hän oli kalpea kuin sairas, kaikki hänen kasvonpiirteensä ilmaisivat surua.
"Sinä sanoit, että halusit kuulla minun soittavan", sanoi hän. "Nyt olet saanut toiveesi täytetyksi, nyt tiedät, miltä se kuuluu."
Oi, hänen äänensä oli niin terävä ja hänen puheensa niin kiivas, ettei Maija Liisa voinut muuta otaksua, kuin että hän oli suuttunut häneen. Ääretön kauhu valtasi hänen mielensä, hän ei uskaltanut avata suutaan eikä kysyä mitä oli tapahtunut.
Sven sanoi yhtä kiivaasti kuin äskenkin: "Sinä et ole koskaan kuullut minun ennen soittavan. Ehket edes tiennyt, että minä soitin?"
Maija Liisan mieleen juolahti sanoa: "Minä luulin ahdin soittavan."
"Oletko kuullut hänen soittoaan?"
"Hänen soittonsa kuuluu olevan ikäänkuin autuuden himoitsemista, jota hän ei kuitenkaan koskaan voi saavuttaa."
Nyt Sven astui Maija Liisaa lähemmäksi. Hän oli niin lähellä, että
Maija Liisa olisi voinut pyyhkäistä tukan hänen otsaltaan, mutta
hän ei uskaltanut sitä tehdä. "Aivan niin", sanoi hän, "aivan niin.
Minultakin on taivas suljettu."