Samassa hän peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti.
Kuinka sydäntävihlovaa se oli. Maija Liisa olisi tahtonut uhrata henkensä, jos hän sillä olisi voinut lievittää niitä tuskia, jotka kiduttivat Sveniä. "Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?" kysyi hän Sveniltä. "Oletko tehnyt jotain pahaa? Oletko tappanut jonkun tapaturmaisesti?"
Maija Liisa hillitsi itseään äkisti. Sen pahempaa hän ei olisi voinut sanoa.
Sven otti kädet silmiltään ja pui ilmaa nyrkillään. "Minä olen murhaaja, minä tiedän sen. Yhteen aikaan joka yö elin tuon tapauksen uudestaan. Minä soitin kuolintanssia hänelle, ja hän tanssi, kunnes hän kaatui kuolleena maahan. Kyllä kai minusta näkyy, millainen minä olen."
Siihen ei ollut hyvä vastata mitään. Parasta, että hän sai puhua jouduttuaan nyt kerran vauhtiin.
"Koko viime talvena en hänelle soittanut. Siksi minä uskalsin kosia sinua. Minä luulin, että hän sitä halusi. Mutta ei hän sitä halunnut. Vaan minä itse."
Maija Liisa ei uskaltanut puhua, mutta hän ojensi ulos kätensä ja laski sen Svenin päälaelle rauhoittaakseen häntä. Sven peräytyi niin pitkälle, ettei hän voinut enää ulottua häneen.
"Sinun ei olisi pitänyt koskaan pyytää minua soittamaan! Sinun olisi pitänyt leikata kielet poikki, kun kuulit minun soittavan. Viulu herätti kaikki taas eloon."
Sven naurahti sanomattoman hurjasti ja kamalasti.
"Minä läksin tänne, heti kun sain sinulta sanan, ja minä otin viulun mukanani, sillä ajattelin, että se voisi paremmin lohduttaa sinua kuin minä itse. Mutta kun se pääsi parhaaseen vauhtiin, niin se herätti eloon taas kaikki. Minä näin tuon suuren huoneen, jossa pyöri tömistäviä ja läähättäviä pareja, ja niiden keskellä tytön, joka leijaili keveästi ja sirosti, ikäänkuin hän ei olisi kuulunut lainkaan toisten joukkoon. Ja sitten minä soitin hänelle, vaan hänelle. Minä ajoin hänet suoraan kuolemaan!"