Sven väänteli käsiään, niin että ne naksahtivat.
"Ja minä luulin, että voisin unohtaa kaiken tuon! Päästä vapaaksi omantunnontuskista ja tulla onnelliseksi! Irtaantua lupauksesta, jonka olin antanut hänelle haudan partaalla! Olin kuin lumottu, olin unohtanut kaikki, kunnes viulu herätti minut unesta."
Maija Liisasta tuntui, ikäänkuin hän olisi aivan kadonnut Svenin tietoisuudesta. Hän yritti kuitenkin puolustaa itseänsä.
"Etkö ajattele yhtään minua? Olenhan minäkin saanut sinun lupauksesi."
"Sen sinä sait siksi, että luulin hänen sitä toivovan. Nyt tiedän paremmin. Hän tahtoo pitää minut yksin, ymmärrätkö. Sinun täytyy päästää minut vapaaksi!"
"Armaani", sanoi Maija Liisa, "kuinka minä voisin päästää sinut vapaaksi? Eihän minulla ole ketään muuta kuin sinut. Jos jollakin elävällä ihmisellä olisi oikeuksia sinuun, niin se olisi toista. Mutta minä en ymmärrä miksi luovuttaisin sinut kuolleelle."
Maija Liisan ääni varmaan liikutti Sveniä.
Hän katsoi tyttöön ja kauhunilme katosi samalla hänen kasvoiltansa. Hän seisoi yhä viulu ja jousi kädessä. Ne tuntuivat äkkiä painavan häntä, mutta hän ei tahtonut laskea niitä maahankaan, vaan ojensi ne Maija Liisalle. Hän otti ne ääneti vastaan ja laski ne kamarin pöydälle.
Kun hän palasi takaisin ikkunan ääreen, tarttui Sven hänen molempiin käsiinsä. Hän painoi ne otsaansa vasten ja piteli niitä hetken aikaa, ikäänkuin antaakseen Maija Liisan tuntea, miten kiihkeillä ja sekavina ajatukset pyörivät hänen päässään. Sitten hän alkoi puhua sanomattoman surullisella äänellä ja hyvin katkonaisesti, mutta kuitenkin siten, että Maija Liisa tunsi hänet jälleen entiseksi Sveniksi.
"Ei, sinä et saa luulla, Maija Liisa, että tarkoittaisin sitä mitä äsken sanoin! Enhän minä lainkaan itseni tähden pyydä sinua päästämään minua vapaaksi. Mutta minä en voi olla niin sydämetön, että vetäisin sinut onnettomuuteeni. Nyt sinä olet nähnyt, millainen minä olen luulosairaana. Ethän sinä voi enää tahtoa elää yhdessä minun kanssani?"