Sven vaikeni kuullakseen hänen vastaustaan, mutta Maija Liisa oli niin suruissaan ja peloissaan, ettei hän tiennyt mitä sanoa, ja Sven jatkoi:
"Tiedänhän minä, miten sinun laitasi nyt on, enkä mitään olisi halunnut niin hartaasti, kuin nyt tukea ja auttaa sinua, kun olet kadottanut isäsi. Mutta sinun täytyy muistaa, että kaikki se kärsimys, jota emintimäsi voi sinulle tuottaa, ei ole mitään verrattuna siihen kurjuuteen, joka kohtaa sinua minun rinnallani. Minun täytyy se tunnustaa sinulle. Minä voin joutua sellaisen luulosairauden valtaan, etten voi pysyä kotona, vaan lähden vaeltamaan erämaahan ja kuljen siellä viikkokausia näkemättä ketään ihmistä. Tai heittäydyn keskelle hurjinta elämää voidakseni tukahduttaa tuskani. Oi, ymmärräthän sinä sen, Maija Liisa, että rakastan sinua aivan liian syvästi, tahtoakseni vetää sinut sellaiseen elämään? Minun ei olisi koskaan pitänyt lähestyä sinua, enkä olisi sitä myöskään tehnyt, jollen olisi luullut jo parantuneeni."
Taaskin hän vaikeni, mutta kun Maija Liisa ei vieläkään ollut valmis vastaamaan, jatkoi hän:
"Äsken minä melkein vihasin sinua, koska sinä olit saanut minut soittamaan, ja soitto, se opetti minulle, että kaikki tuo raskas ja vaikea ei ollutkaan kadonnut. Minä toivoin etten olisi tiennyt mitään tuosta vaarasta, vaan nainut sinut siinä luulossa, että kaikki oli hyvin. Mutta käsitäthän sinä, että vain yhden silmänräpäyksen ajan ajattelin sillä tavalla. Minä rakastan sinua aivan liiaksi, Maija Liisa, niin, aivan liiaksi voidakseni toivoa, että tulisit vaimokseni."
Kaiken aikaa Svenin puhuessa seisoi Maija Liisa katsoen häneen. Ymmärsihän hän sen, että Sven, niinkuin hän väitti, oli luulosairas, ja että hän luultavasti tulisi vieläkin onnettomammaksi hänen kanssansa, kuin jos hän taaskin joutuisi äidin käskettäväksi. Mutta sittenkään hän ei voinut ajatella muuta, kuin että hän tahtoi seisoa Svenin rinnalla ja auttaa häntä.
"Oi", sanoi Maija Liisa, "sen sinä kai käsität, että mielemmin kestän sinun rinnallasi surua ja onnettomuutta, kuin elän huoletonta elämää jonkun muun kanssa. Älä lähde minun luotani, jos sinä todellakin rakastat minua. Kuinka minä voisin — —"
Maija Liisa keskeytti puheensa. Hän huomasi luultavasti, etteivät hänen sanansa vaikuttaneet Sveniin vähääkään. "Oi", tuumi hän, "mitenkä saan hänen käsittämään sen, että suurin onnettomuuteni on se, jollen saa seurata ja auttaa häntä."
"Kaiken vuotta", tuumi hän, "olen elänyt suuressa tuskassa ja huolessa. Enköhän ole jotakin oppinut sinä aikana. En ole enää sellainen lapsi, kuin isäkullan kuollessa. En huoli valittaa kärsimyksiäni, jos niiden kautta olen vain sen verrankin viisastunut, että voin nyt pitää kiinni siitä, jota rakastan."
Hän katsoi ylös ja silmäsi puutarhaan, ikäänkuin etsiäkseen sieltä apua. Mutta samassa hän hämmästyi suuresti. Ehkeipä hän ollut sitä huomannut eilen, tai ehkäpä kaikki olikin tapahtunut vasta yöllä. Ainakaan ei hän ollut ennemmin huomannut, että kaikki isäkullan omenapuut olivat täydessä kukassa. Näytti aivan siltä, kuin suuri valkoinen ja vaaleanpunainen katos olisi levinnyt asuinrakennuksesta aina koivuhakaan saakka ja suojellut puutarhaa pohjoistuulta vastaan. Joka oksassa oli kukkia. Hänen mielestään ne puhkesivat aivan hänen silmissään. Mehiläiset ja kimalaiset surisivat, ilma oli täynnä tuoksua ja kimmellystä. Aurinko oli kohonnut kukkulan takaa ja sen säteet valaisivat puiden latvoja ja kisailivat pelloilla ikäänkuin niillä olisi ollut kiire saapua kiiltävien omenakukkien keskelle valaakseen niihin vielä entistään enemmän loistoa ja välkettä.
Nähdessään tämän oli Maija Liisan sydän sulaa säälistä. "Raukka, raukka!" ajatteli hän "Onko kumma, vaikka hän onkin luulosairas? Eihän hänellä ole ollut kotia siitä saakka kuin hän oli neljäntoista-vuotias. Kaikki muuttuisi toiseksi jos saisin hänet tänne Lövdalaan. Kuinka hyvän kodin voisinkaan valmistaa hänelle täällä! Minulla on ollut täällä niin hyvät päivät aina tähän viime vuoteen saakka. Hän voisi kulkea täällä omenapuiden suojassa yhtä onnellisena kuin isäkultakin aikoinansa. Jospa saisin vain helliä ja hoitaa häntä!"