Maija Liisa tuli aivan punaiseksi innosta ja silmät loistivat. Jos hän vain saisi puhua hänen kanssaan Lövdalasta, jotta hän ymmärtäisi, että juuri tuollainen koti puuttui häneltä!
Maija Liisa heräsi ajatuksistaan, kun Sven päästi irti hänen kätensä, joita hän tähän asti oli pitänyt kiinni.
"Anna viuluni tänne, jotta saan lähteä", sanoi Sven. "Minä huomaan, että sinäkin ymmärrät, etten voi muuta tehdä."
Maija Liisa ei voinut ihmetellä, että Sven luuli hänen päästävän hänet pois. Hän etsi yhä oikeita sanoja, jotka voisivat pidättää häntä, mutta hän ei löytänyt niitä.
"Armaani", sanoi Maija Liisa hyvin nopeasti, "ei suinkaan sinulla ole niin kiire! Etkö tahdo hiukan katsella Lövdalaa? Eivätkö nuo kukkivat omenapuut ole ihmeen kauniita? Näetkös miten aurinko kauniisti kultaa ruohoa? Etkö tahtoisi. —"
Maija Liisa ei voinut sanoa sen enempää. Taaskin sanat puuttuivat häneltä. Hän olisi tahtonut puhua Svenille siitä hyvästä kodista, jonka he yhdessä voisivat perustaa täällä Lövdalassa, mutta hänestä tuntui, ettei Sven panisi siihen mitään arvoa. Hyvä koti ei merkinnyt hänelle lainkaan samaa kuin Maija Liisalle.
Sven pyysi häneltä uudelleen viuluaan. Sitten hän ei koskaan enää astuisi hänen tielleen.
Maija Liisa painoi kädellään sydäntään ja hengitti raskaasti. Nyt Sven aikoi lähteä palaamatta enää koskaan takaisin! Eikä Maija Liisa voinut löytää sanoja, joilla hän saisi hänet valtaansa! Hänen oli aivan mahdoton pidättää häntä luonaan! Maija Liisa ei tiennyt mitään neuvoa. Hänen täytyi totella häntä. Hän poistui ikkunan luota hakeakseen viulua.
Mutta kun Maija Liisa oli ottanut viulun käteensä, jäi hän hetkeksi paikoillensa seisomaan. Ihmeellisiä ajatuksia syttyi hänen mielessään.
Hän piteli kädessään sitä, jolla oli suurin valta Sveniin. Tämä viulu oli ollut hänen voimansa ja lohdutuksensa menneinä aikoina.