Nyt hän ymmärsi, nyt hän ymmärsi! Tämä viulu, musiikki, jota hän soitti, oli Sven Liljecronalle yhtä rakasta kuin Lövdala hänelle itselleen. Musiikki, se oli hänen kotinsa. Se saattoi lohduttaa ja virkistää häntä. Hänen soittaessaan säveleet rakensivat hänen päänsä yläpuolelle katoksen, joka loisti kirkkaammin kuin omenakukat ja auringonsäteet. Silloin hän astui oikeaan kotiinsa, siihen kotiin, joka oli ollut hänen ainoa tyyssijansa koko hänen yksinäisen nuoruutensa aikana.
Ennen hän oli kestänyt suuria vaikeuksia murtumatta, siksi että hänellä oli viulunsa. Silloin hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua jouseen päästäkseen siihen maailmaan, missä hän tunsi olevansa onnellinen. Mutta nyt oli luulosairaus saanut hänet valtaansa, siksi ettei hän viime vuosina ollut voinut soittaa. Hän oli karkoitettu omasta kodistaan.
Oi, kuinka onneton Maija Liisa olisikaan, jollei hän saisi elää Lövdalassa! Kuinka vaikea hänen olisi viihtyä vieraissa! Samoin oli kai Sveninkin laita. Hän ei voinut kotiintua missään. Hän ei tiennyt, mistä hän löytäisi lepoa ja rauhaa.
Maija Liisa tuli äkkiä aivan varmaksi. Nyt hän ymmärsi Svenin sairauden, nyt hän tiesi, mikä hänet voisi parantaa. Jos hän kykenisi vain avaamaan oven hänen oikeaan kotiinsa, niin hän voisi tulla taas entiselleen ja voittaa sen, mikä häntä nyt painosti.
Maija Liisa astui ikkunan ääreen, mutta hän piti yhä viulua kädessään.
"Kultaseni", sanoi hän, "lupaa minulle vain jotakin ennen lähtöäsi! Soita minulle vielä kerran. Ehkäpä se tuntui sinusta niin vaikealta äsken, siksi että soitit ensi kertaa tuon onnettomuuden jälkeen. Mutta minä en usko, että se aina on yhtä vaikeaa. Etkö tahdo koettaa uudestaan, jotta kerrankin kuulisin sinun soittavan? Kyllä kai sinä voit voittaa itsesi ja soittaa minunkin tähteni! Sanoithan äsken, ettet koko talveen ole sairastanut luulosairauttasi, vaan luulit olevasi terve. Ehkäpä niin onkin. En usko, että tuo paha on toden teolla palannut takaisin. Saatpa nähdä, jos uskallat vain uudestaan koettaa…!"
Sven kohautti olkapäitään. "Se on mahdotonta", sanoi hän. "Paha pahenee vain seitsenkertaisesti."
Mutta Maija Liisa oli itsepäinen eikä hellittänyt. "Sinun ei tarvitse enää koskaan tehdä mitään minun pyynnöstäni. Et suinkaan voine kieltää tätä minulta meidän erotessamme! Jos lähdet luotani soittamatta, niin olet pahoillasi perästäpäin, kun kielsit minulta viimeisen pyyntöni."
Sven näytti epäröivältä, mutta myöntyi sittenkin. "Kyllä minä tiedän, miten minun käypi", sanoi hän, "ja sen sinäkin tiedät. Mutta minä teen sittenkin sinulle mieliksi."
Maija Liisa hyväili kevyesti viulua kädellään. "Oi, auta minua, rakkahin!" kuiskasi hän. "Rakkahin, auta minua!"