Tapaninpäivänä vuonna 1800 raivosi sellainen myrskytuuli Lövsjön kihlakunnassa Värmlannissa, jotta Jumala paratkoon. Olisipa melkein voinut luulla, että se tempaisisi irti kaikki mitä maailmassa oli ja tekisi siellä puhdasta jälkeä.
Älkää koettakokaan väittää, että yhtä kovia myrskytuulia olisi raivonnut sekä ennen että jälkeenkinpäin, älkää väittäkö sitä ainakaan vanhoille Lövsjöläisille, sillä he ovat lapsesta saakka saaneet kuulla, ettei toista sellaista myrskytuulta voi ollakaan.
He voivat vielä tänä päivänäkin luetella kaikki ne aidat, jotka silloin kaatuivat kumoon ja kaikki ne olkikatot, jotka lensivät hajalleen ja kaikki ne navetat, jotka suistuivat maahan, jotta elukat hautaantuivat useammiksi päiviksi katonkannattimien alle. He voivat näyttää kaikki ne paikat, missä tuli pääsi irti ja jota ei saatu myrskytuulessa sammumaan, ennenkuin koko kylä oli palanut poroksi. Ja he ovat käyneet kaikilla niillä harjuilla ja kukkuloilla, missä toinen puu kaatui toisensa viereen, kunnes maa tuli aivan paljaaksi.
Tiedättehän, että ihmisillä on tapana sanoa, ettei niin pahaa, ettei hyvää sen mukana, mutta kukapa olisi uskonut, että tuo sananlasku tässäkin kohdin olisi pitänyt paikkansa, sillä näkiväthän kaikki, että tämä Tapaninpäivän myrsky tuotti vain toisen onnettomuuden toisensa jälkeen.
Se, joka kaikkein vähimmin saattoi odottaa, että tämä myrskytuuli tuottaisi jotakin hyvää, oli Koltorpin "pikkupiika". Hänen kanssaan ei olisi ollut hyvä laskea leikkiä Tapaninpäivän aamuna, kun hän seisoi metsänlaidassa ja katseli alas laaksoon, missä tuprutteli lunta ja tuhkaa ja rikkoja ja jos jotakin, mitä tuuli sai mukaansa riuhdotuksi.
Ei koskaan koko hänen elämässänsä, ja hän oli kuitenkin jo kolmetoista täyttänyt ja kävi neljännellätoista, tällainen vastoinkäyminen ollut kohdannut häntä. Kyllähän hän muuten pysyi hyvällä mielellä, vaikka hän sai kovaakin kokea, mutta tämä oli sentään pahempaa kuin mitä hän jaksoi kantaa.
Vähälläpä kyyneleetkin olivat pusertua esiin suurista, kirkkaista silmistä ja vieriä pitkin kalpeita ja laihoja kasvoja.
"Pikkupiika" oli astunut vähän matkaa metsänlaidasta ikäänkuin tunnustellaksensa tuulta, ja myrskytuuli raastoi pääliinaa ja paukutteli lyhyttä, valkeaa lammasturkkia ja kääri kotikutoisen hameen niin lujalle hänen jalkojensa ympärille, että hän oli vähällä kaatua kumoon.
Hän ei ollut yksinään, vaan äiti ja "pikkupoju" olivat myös matkassa. Molemmat olivat samanlaisissa pukimissa kuin "pikkupiikakin", heillä oli lyhyet, valkoiset lammasnahkaturkit ja mustat, jäykät sarkahameet yllä. Sehän oli aivan luonnollista, sillä "pikkupiika" peri kaikki vaatteensa äidiltä ja "pikkupoju" peri taas vuorostaan "pikkupiialta". Mutta he olivat kuitenkin paremmassa asemassa kuin hän, sillä vaikka he olivat yhtä lämpimästi puetut kuin "pikkupiikakin", niin he eivät olleet lähteneet metsänreunaa ulommaksi, vaan seisoivat tuulensuojassa.
Äiti ja pikkupoju olivat yhtä laihat ja riutuneet kasvoiltaan kuin pikkupiikakin ja heidän silmänsä olivat myös yhtä viisaat ja kirkkaat kuin hänen, ja kumpikin ajatteli aivan niinkuin hänkin, että tämä myrskytuuli vasta oli oikea onnettomuus, ja heillä oli niin paha mieli, että olisivat kernaasti vaikka purskahtaneet itkuun.