Ja sitten alkoi pappilanneiti jälleen kertoa.
"Minun täytyy tosiaankin kertoa, kuinka hullusti kävi kerta syyskuun lopussa. Rakas kasvatussisareni huomaa kyllä, ettei se ollut mitään tärkeätä, mutta se rohkaisi kuitenkin Lumikki neidon mieltä. Joka kerta kun tuo tapahtuma muistui hänen mieleensä, tuumi hän itseksensä: Onpa sentään hyvä, että joku tässä talossa ei pelkää äitikultaa.
"Muuten hänen piti tunnustaa, että he pelkäsivät kaikki hiukan äitikultaa, yksinpä isäkultakin. Tosin hän ei voinut kieltää, että äitikulta piti erinomaista huolta isäkullasta ja oli niin kohtelias hänelle, että isäkulta tuskin uskalsi liikkua. Mutta kylläpä isäkullan oli vaikea panna vastaan, kun äitikulta jotakin halusi!
"Se kävi esiin joka päivä, mutta kaikkein enimmin silloin, kun äitikulta sai luvan polttaa viinaa. Kaikki sanoivat, että jollei äitikulta olisi sitä halunnut, niin ei isäkulta olisi koskaan sallinut jotain sellaista, sillä hän oli aina ollut viinanpolttoa vastaan. Jos joku aikaisemmin oli sitä ehdottanut, niin hän vastasi vain aivan lyhyesti, että pappilassa oli leivottava leipää ja keitettävä velliä viljasta, eikä käytettävä sitä sellaiseen juomaan, joka oli kansalle turmioksi.
"Isäkulta sanoi samaa äitikullallekin, mutta hän ei siitä pelästynyt. Hän sanoi vaan, että jos isäkulta tahtoi kieltää kaiken viinanjuonnin talossaan, niin ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta kun talossa kuitenkin täytyi olla viinaa, sekä vieraille että palvelusväelle, niin hänen mielestään he saattoivat yhtä hyvin polttaa sitä itsekin. Kotona poltettuna se tuli puolta halvemmaksi, sanoi äitikulta, ja hän kiisteli niin kauan kunnes hän sai tahtonsa perille.
"Ensi viinanpolttoon lainasi äitikulta viinapannun ja torven naapuritalosta, ja heti kun se tuotiin taloon, kävi hän työhön käsiksi. Ja äitikulta johti itse suurella huolella työtä. Hän ei antanut viinankeittäjälle vähintäkään rauhaa viinan riistaa tehdessä eikä käymisen aikana ja viinaa tislattaessa oli äitikulta aina mukana panimossa. Ei kukaan olisi voinut moittia häntä siitä, että hän olisi säästänyt työtään ja vaivojaan.
"Isäkulta sen sijaan istui kamarissaan koko sen ajan, kun viinankeittoa kesti, eikä kertaakaan tuottanut äitikullalle sitä iloa, että hän olisi astunut panimon kynnyksen yli tai pyytänyt saada maistaa juomaa.
"Äitikulta ymmärsi hyvinkin, että hän yhä vielä oli viinankeittoa vastaan, ja hän tiesi, että jos joku talonväestä joisi itsensä humalaan, niin isäkulta sen johdosta heti kieltäisi koko homman. Äitikulta varoi sen vuoksi tarkasti, ettei kukaan hänen apulaisistaan saanut liian monta maistiaisryyppyä ja kaikki pelkäsivät häntä siihen määrään, että hänen onnistuikin pitää järjestystä yllä koko ajan.
"Vain yksi ainoa pieni onnettomuus tapahtui. Äitikulta oli saanut viinan aivan selväksi eikä ollut enää juuri muuta tehtävänä kuin laskea viina tynnyreihin ja kiviruukkuihin. Hän aikoi ottaa talteen myös rankinkin, mutta se oli vielä aivan lämmintä ja äitikulta kaatoi sen ämpäriin ja asetti sen panimon oven eteen jäähtymään.
"Heti kun äitikulta oli asettanut rankin ulos, kulki Pitkä-Bengt siitä ohi. Ämpäri veti häntä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta samassa äitikulta kiiruhti jo ovelle. 'Bengt kulta', sanoi hän, 'et suinkaan sinä aio juoda tuota? Se ei ole ihmisiä varten. Ei se ole muuta kuin rankkia.' Pitkä-Bengt näytti hyvin typerältä ja astui edemmä. Hän aikoi mennä navettaan, sanoi hän. Ei suinkaan ollut kiellettyä kulkea panimon ohi. Pitkä-Bengt meni kuin menikin navettaan ja haki sieltä heinähangon, jonka karjapiika oli lainannut häneltä. Ja sitten hän aikoi viedä sen talliin takaisin. Mutta avatessaan takapihan veräjää tuli Isopukki häntä vastaan, se seisoi aidan takana kuono säleitten välissä ja vainusi jotakin panimon puolella. Päivä oli hyvin kaunis, ja kaikki vuohet olivat lasketut ulos, mutta toiset pysyttelivät risukasalla. Isopukki yksin seisoi veräjällä.