"Ja kun Lumikki neito heräsi, tuumi hän, että se oli totta, eikä hän sen jälkeen mielestään enää yksin taistellut äitikultaa vastaan."
"Ensi kerran, kun tulen tervehtimään Lumikki neitoa, niin tuon aivan varmaan pari leipää Isollepukille", sanoi Anna Brogren, kun pappilanneiti hetkeksi vaikeni.
"Se kestitys taitaa tulla liian myöhään", sanoi pappilanneiti. "Sillä viime kirjeessään sanoi Lumikki neito, että äitikulta oli antanut teurastaa Isonpukin."
"Kas vaan", sanoi ruustinna miettivästi, "kas vaan! Eikö Lumikki neidon isä sanonut mitään, vaan antoi sen tapahtua! Minäpä sanon sinulle, luulenpa aivan varmaan, että Lumikki neidon emintimä tekee hänelle vielä jotakin pahaa."
Mutta pappilanneiti sanoi nopeasti: "Tokkopa hän voi vahingoittaa Lumikki neitoa. Päinvastoin hän luulee, ettei Lumikki neito ajattele mitään muuta kuin tuottaa hänelle ikävyyttä."
"Kai hän sen asian paremmin tietää."
"Kaikki käy Lumikki neidolta päin mäntyyn. Minäpä kerron vielä jotakin, niin saat nähdä, kuinka huonosti hänen aina käy."
"Minä kuuntelen mielelläni sadun loppuun", sanoi ruustinna. "Mutta kyllä minä sen tiedän, että Lumikki neito on vaarassa, eikä hänen emintimänsä."
"Tiedäthän, rakas kasvatussisareni", sanoi pappilanneiti, "että Lumikki neidon isä oli istuttanut koko pappilan puutarhan. Häntä sai kiittää siitä, että siellä oli karviaismarjoja ja viinimarjoja, hyviä puutarhamansikoita ja keittiökasveja ja ruusupensaita asuinrakennuksen länsipuolella.
"Parhaat kaikista isäkullan puutarhassa olivat kuitenkin omenapuut. Isäkulta oli istuttanut ja jalostanut ne ja luulenpa, että saa kulkea pitkältä, ennenkuin tapaa sellaisia hedelmiä kuin heillä oli. Aina kun Lumikki neito söi isäkullan omenia, tuntui hänestä, ikäänkuin ne olisivat maistuneet auringonpaisteelta ja kesälämmöltä.