"Lumikki neito ei ruvennut hyvällä mielellä myömään Brobyn markkinoilla, mutta hän ei uskaltanut myöskään vastustaa äitikultaa, vaan sitoi ympärilleen äitikullan suuren villahuivin ja veti käsiinsä hänen kintaansa ja asettui hänen paikalleen pöydän taakse. Ja kun äitikulta oli moneen kertaan varoittanut häntä, ettei hän vaan millään muotoa laskisi hintoja eikä söisi itsekään omenia, läksi äitikulta tiehensä.
"Mutta jos äitikulta luuli, että ihmiset ostaisivat tytärpuolelta halukkaammin kuin häneltä itseltään, niin erehtyi hän suuresti.
"Lumikki neito sai seisoa siinä ja vartioida omeniaan saamatta kaupaksi ainoatakaan aivan niinkuin äitikultakin. Suuret ja pienet seisoivat yhäti piirissä hänen ympärillään, mutta ei ainoakaan ostanut mitään.
"Äkkiä tuli paikalle pari puoleksi päihtynyttä renkiä kuljettaen kukin tyttöä kainalossaan ja tunkeutui väkijoukon läpi pöydän ääreen.
"He olivat kovaäänisiä ja hyväntuulisia ja rahat helisivät heidän taskuissaan, he olivat oikealla juhlatuulella. Lumikki neito pelästyi pahan päiväisesti ja olisi mieluimmin juossut pakoon, mutta hän pysyi sittenkin paikoillaan toivoen kerrankin saavansa myödyksi jotakin.
"He tulivat aivan hänen eteensä, ja etumaisin ei kysynyt edes hintaa, vaan laski kouransa kaikkein parhaimpien omenien päälle. Samalla hän katsoi Lumikki neitoon ja koetti näyttää niin selvältä kuin suinkin. 'Mistä nämä omenat ovat?' kysyi hän.
"Lumikki neito vastasi, että ne olivat hänen kotoaan.
"'Niin, siellä minä olen käynyt monta kertaa', sanoi mies, 'ja minä tunnen sekä teidät että teidän isänne. Hän on kelpo mies, tuo pappi.'
"Lumikki neito vastasi ystävällisesti. Hän piti rengistä, koska hän puhui ystävällisesti isäkullasta.
"'Minä tiedän, että te ja teidän isänne olette hyviä ihmisiä', sanoi renki. 'Te olette niin hyviä, että te annatte varmaan köyhän renkimiehen maistaa omenoitanne maksuttakin.'