"Sitten sanoi isäkulta: 'Sinä tulet yhä enemmän äitisi kaltaiseksi.'
Ja isäkulta otti käteni käsiensä väliin ja hyväili sitä hiljaa.
"Tuntui aivan siltä, kuin isäkulta olisi tahtonut rauhoittaa minua ja tehdä minut iloiseksi. Minä ajattelin: 'Isäkulta ymmärtää kyllä, etten tehnyt sitä tahallani. Hän tietää, etten minä ole sellainen.'
"Isäkulta piteli kättäni koko ajan. Mutta hän kumartui yhä enemmän eteenpäin, ja kun me pysähdyimme portaitten eteen, vaipui hän aivan kokoon. Hän ei liikahtanut vaunuista, kun äitikulta ja minä nousimme. Minä luulin, että hän oli kuollut.
"Mutta niin pahasti ei sittenkään ollut käynyt, vaikka vaara olikin lähellä."
Pappilanneiti vaikeni hetkeksi. Ääni oli käynyt epävakavaksi ja hän tarvitsi hiukan aikaa rauhoittuakseen, ennenkuin hän saattoi jatkaa.
"Nyt sinä tiedät, minkälainen minun elämäni on", sanoi hän. "Äitikulta saa tehdä minulle mitä hyvänsä, enkä minä voi valittaa isäkullalle, sillä minä pelkään, että hän saa uudestaan halvauksen niinkuin silloin, kun hän palasi kotiin markkinoilta ja ajatteli meidän riitaamme."
"Mutta eikö hän näe sitten itse?"
"Ehkäpä hän näkeekin, mutta hän ei voi sille mitään. Näyttäähän siltä, kuin isäkulta olisi jälleen terve, mutta minä tiedän, kuinka heikko hän on. Hänellä ei ole enää omaa tahtoa. Ei ikänä isäkulta voi enää olla yhtä iloinen kuin sinä aamuna, jolloin me menimme yhdessä katsomaan heinäntekoa."
SVARTSJÖN PAPPI.
Uuden vuoden aattona, päivällisen jälkeen, pisti pappi päänsä keittiönovesta sisään.