Pappilanneiti omisti kultaiset korvarenkaat ja kultasoljen, jotka hän oli perinyt äidiltään. Hän olisi mielellään antanut toisen niistä Britalle, mutta hän ei tiennyt, uskaltaisiko hän sitä tehdä. Miten kävisi, jos emintimä saisi sen tietää?
Ei ollut tapana tanssia muuta kuin yksi ainoa kierros morsiamen kanssa, mutta pappilanneiti tanssi tuumiessansa sekä kaksi että kolmekin kierrosta. Vaikka olihan väärin sanoa, että hän tuumi. Hän oli niin suuressa tuskassa, että ajatukset pyörivät vain hänen päässään.
Hän tanssi niin hitaasti kuin suinkin, ja nyt hän ajatteli hopealusikkaa, jonka hän oli saanut kummilahjaksi. Mutta voisihan helposti sattua siten, että Raklitza seuraavana päivänä menisi häätaloon vaatimaan sitä takaisin, jos hän lahjoittaisi jotain niin kallista.
"Ei muu auta, kuin sanoa Britalle, että hän saa tanssirahansa toisella kertaa", tuumi hän.
Mutta samassa hän hätkähti ja tanssi sitten hyvällä vauhdilla kierroksensa loppuun. Joku oli pitänyt varansa hänen tanssiessaan ohitse ja pistänyt rahan hänen käteensä.
Lopettaessaan tanssin saattoi hän antaa Britalle kokonaisen kiiltävän taalarin.
Morsian hämmästyi niin suuresti, ettei hän muistanut tarjota morsiusmausteita, ja pappilanneiden täytyi kysyä, eikö hän saisikaan mitään.
Pirskoitellessaan päälleen hajuvettä katseli hän ympärilleen saadakseen selkoa, kuka oli hänelle antanut tuon taalarin.
Hän tiesi saaneensa sen pyörähtäessään juuri uunin ohitse. Varmaankin tuo pitkä, tummaverinen mies, joka seisoi lieden ja kaapin välissä, oli auttanut häntä.
Hän kumartui nyt eteenpäin ja otti pastilleja rasiasta. Samassa hän kuiskasi jotain morsiamelle. Olisihan hänen pitänyt tuntea joka ainoa ihminen koko pitäjässä, mutta hänen oli aivan mahdoton muistaa tuon miehen nimeä, joka seisoi kaapin vieressä.