Äitikin myönsi, että se oli aivan mahdotonta eikä hänen näyttänytkään olevan yhtään vaikea istua alallaan tämän köyhän väen luona, vaikka muualla häntä odottikin niin paljon hyvää.
"Jollei teillä olisi lapsia mukananne", sanoivat mökkiläiset, "niin ehkäpä te yksin pääsisitte perille".
Äitikin myönsi samaa. Kyllä hän olisi päässyt perille, jolleivät lapset olisi olleet matkassa. Mutta heitä oli enää mahdoton viedä tuohon ilmaan.
Ei, sitä asiaa oli enää mahdoton auttaa, siitä he olivat yhtä mieltä. Heidän oli niin kovin sääli äitiä. Heidän kasvoistaan saattoi aivan nähdä, kuinka kovasti heidän oli häntä sääli.
Mutta äkkiä emännän päähän pälkähti ajatus, joka ilahdutti häntä suuresti. "Hyvänen aika!" sanoi hän. "Voittehan jättää lapset tänne meidän luoksemme, jos teidän tekee mieli mennä."
Tuo ajatus ilahdutti heitä suuresti, sekä emäntää että isäntää. He eivät voineet käsittää, miksikä he eivät jo aikaisemmin olleet keksineet sitä.
Äiti kursaili hiukan aluksi, mutta myöntyi piankin. He päättivät, että lapset jäisivät sinne koko päiväksi ja yöksikin, ja että seuraavana päivänä äiti tulisi heitä hakemaan.
Ja äiti läksi ja pikkupiika jäi tupaan istumaan.
Nyt kaikki toivo oli mennyttä, sen hän huomasi, ei hän joulukesteihin enää voisi päästä. Mutta turhaa hänen oli sanoa, että hän olisi tahtonut mennä äidin mukana, sillä mökkiläiset, joiden luo he olivat joutuneet, olivat niin kovin ystävällisiä, eivät he olisi päästäneet häntä ulos. Eivätkä he molemmat myöskään olisi voineet jättää pikkupojua.
Mökkiläiset yrittivät puhella hänelle ja hauskuuttaa häntä, mutta hän ei saanut sanaakaan vastatuksi. Hän käänsi heille vaan selkänsä ja asettui ikkunaan katselemaan kahta suurta koivua, jotka heiluivat edestakaisin myrskytuulessa.