Mutta äiti ja pikkupoju arvelivat, että pikkupiika saattoi vielä vähän aikaa taistella myrskytuulta vasten.
Kun he nyt saapuivat sillalle, joka kulki kapean salmen yli, täytyi heidän ryömiä nelinkontin sillan kaidepuuta pitkin. Täällä painoi tuuli niin hirveällä voimalla, että he olisivat lentäneet sulaan salmeen, jos he olisivat yrittäneet kulkea pystyssä.
Päästyään sillan yli, olivat he jo puolitiessä. Pikkupiika alkoi jo todellakin luulla, että he pääsisivät joulukesteihin.
Mutta tuskin hän oli päässyt tuon ajatuksen loppuun, kun taaskin tuli vastus eteen. Varmaankin kova kylmyys sillalla oli tehnyt lopun pikkupojusta. Hän oli aivan kuin jääkappale. Hän heittäytyi tielle eikä tahtonut astua askeltakaan kauemmaksi. Äiti riisti hänet syliinsä ja juoksi lähimpään mökkiin hänen kanssaan.
Pikkupiika oli niin pelästyksissään seuratessaan äitiä tupaan, että hän oli aivan suunniltaan. Sillä jos pikkupoju oli paleltunut, niin oli se kokonaan hänen syynsä. Äiti ja poju olisivat varmaan palanneet kotiin, jollei hän olisi ollut mukana.
He olivat tulleet mökkiin, jossa asui aivan sanomattoman ystävällistä väkeä. He sanoivat heti paikalla, etteivät vieraat millään ehdolla saaneet jatkaa matkaansa, ennenkuin myrskytuuli oli hiukan asettunut. Ja he sanoivat, että oli oikea Jumalan onni, että he olivat tulleet heidän luokseen. Jos he olisivat kulkeneet vielä pappilan maille asti, niin he olisivat varmaan paleltuneet kaikki kolme.
Näyttipä siltä kuin äitikin olisi iloinnut siitä, että he olivat nyt päässeet katokseen. Hän istui siinä niin tyytyväisenä, ikäänkuin hän ei lainkaan olisi tiennyt, että Nygårdissa parhaillaan käännettiin paistinvartaita ja rasvaa kuorittiin suurista lihapadoista.
Kun isäntäväki oli saanut oikein kyllikseen puhua siitä, miten hyvä oli, että he olivat jääneet heidän luokseen, niin sattuivat he kysymään heiltä, miksikä he oikeastaan olivat lähteneet tällaisessa myrskyssä matkaan. Olivatko he ehkä aikoneet mennä kirkkoon?
Silloin äiti kertoi heille, että hän oli aikonut mennä Per Jansasin luo Nygårdiin. Per oli hänen lankonsa, vaikka lanko olikin yhtä rikas kuin hänen miehensä oli ollut köyhä. Joka vuosi Tapaninpäivänä pidettiin talossa kestit, ja hän, joka oli hänen kälynsä, oli itsestäänmäärätty vieras. Olihan ilma hänen mielestään ollut kovin huono, mutta nämät olivat ainoat kestit, joihin heillä vuoden kuluessa oli tilaisuutta päästä.
Mökkiläiset tulivat jälleen pahalle mielelle kuullessaan tämän. Heidän oli sääli äitiä, joka ei päässyt kesteihin Per Jansasin luo, sillä siinä talossa oli kylläkin komeata. Mutta mahdotontahan oli uudestaan lähteä myrskyn käsiin. Se voisi maksaa heille hengen.