"Niin, nyt sinä saat niin paljon tuulta, että sitä piisaa moneksi viikoksikin", sanoi pikkupoju.
Ja äiti ja pikkupoju alkoivat astua eteenpäin, ja pikkupiika sai seurata perässä niin hyvin kuin jaksoi.
Kun he saapuivat Nygårdin kohdalle, tuli Kulkija-Lotta ja Kerjuu-Jon heitä vastaan. Ja nuo molemmat, joilla oli tapana kiertää pitäjää sekä pyhänä että arkena ja olivat tottuneet kaikenlaiseen säähän, nostivat kätensä torveksi suun eteen ja huusivat heille, että heidän kaikin mokomin piti palata kotiin, sillä järven puolella oli niin kylmä, että he voisivat paleltua kuoliaaksi.
Äiti ja pikkupoju astuivat sittenkin edelleen. He olivat yhä pahoillaan pikkupiialle, ja tahtoivat, että hän saisi oikein tuntea millainen ilma oli.
He kohtasivat Fallasin Erikin hevosen, joka veti perässään tyhjää rekeä, sillä Fallasin Erik oli tuulessa kadottanut hattunsa, ja juostessaan aitoja pitkin, kiivetessään niiden yli ja ryömiessään ojien pohjia saadakseen sen kiinni, ei hevonen malttanut enää seisoa alallaan myrskyssä, vaan oli lähtenyt kotiin päin juoksemaan.
Mutta äidin ja pikkupojun mielestä ei siinä näyttänyt olevan mitään merkillistä. He jatkoivat vain matkaansa.
He ponnistelivat eteenpäin kunnes he tulivat Brobyn mäkien korkeimmalle harjalle. Mutta siellä he joutuivat keskelle suurta ihmisjoukkoa, hevosia ja rekiä, jotka eivät päässeet paikaltaan. Sillä Brobyn suuri mänty, joka oli ollut niin korkea, että se oli näkynyt yhtä kauaksi kuin Gurlitan harju, oli kaatunut myrskyssä kumoon ja asettunut poikittain tielle. Siellä seisoi Gullåsan Jan ja Kringåsan Britta, joita tänään piti vihittämän Bron kirkossa. Ja siellä seisoi Gullåsan vanha Jan Jansa ja Kringåsan vanha muori ja naapureita ja sukulaisia ja Pelimanni-Jöns ja Högsjön kaunis Gunnar ja paljon muita ihmisiä, jotka kaikki olivat yhtyneet morsiussaattoon. He huusivat ja kertoivat, että kahdesti matkan varrella olivat kaatuneet puut estäneet heidän kulkuaan, toiset oli saatu pois tieltä, mutta tälle puulle ei kukaan voinut mitään tehdä. Ja Gullåsan vanha vaari kulki ympäri tarjoten viinaa, mutta he seisoivat sittenkin siinä paikoillansa. Morsian oli noussut reestä ja itki, kun kirkkomatkalla oli ollut niin paljon esteitä. Ja tuuli raasti punaisia tylliruusuja ja vihreitä silkkilehtiä hänen hameensa reunuksesta, jotta ihmiset, jotka myöhemmin päivällä matkustivat pitäjällä, eivät voineet uskoa muuta kuin että myrskytuuli oli saanut käsiinsä orjantappurapensaan ja riistänyt siitä kukkia ja lehtiä, joita se oli siroitellut pelloille ja ojareunoille.
Mutta äiti ja pikkupoju eivät pysähtyneet, vaikka mänty olikin poikittain tiellä, vaan he ryömivät sen alitse ja jatkoivat matkaansa. He arvelivat, ettei pikkupiika vieläkään ollut saanut kyllikseen myrskytuulesta.
Ja he kulkivat aina tienhaaraan ja Brobyn kestikievaritaloon asti!
Siellä he kohtasivat majuurinrouva Samzeliuksen, joka ajoi parihevosilla ja kuomureellä. Vasta silloin he huomasivat, kuinka paha ilma oli, kun he näkivät, että majuurinrouva istui katoksen alla, sillä hän ei muuten ollut juuri arkalasta kotoisin. Majuurinrouva pisti kätensä kuomun alta esiin ja pui heille nyrkkiään. Ja hän huusi heille kovalla äänellä, joka kuului myrskyn kohinassakin: "Mene kotiin, Koltorpin Marit! Älä kulje ulkona lapsinesi tällaisessa ilmassa, jolloin minunkin on pakko ajaa kuomureessä."