Hän oli kuitenkin hyvillään niin kauan kuin äiti seisoi paikallaan ja tuumi. Olihan mahdollista, että hän päättäisi jatkaa matkaa. Mutta samassa hän huomasikin, että äiti kääntyi takaisin metsään päin, ja pikkupoju seurasi tietenkin äitiä.
Silloin pikkupiika alkoi astua päinvastaiseen suuntaan mäkeä alas. Ensin aivan hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä tuuli puhalsi takaa ja hoputti häntä eteenpäin, jotta hänen miltei oli pakko juosta. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen, sillä hän pelkäsi, että äiti ja pikkupoju voisivat ehkä viitata hänelle ja käskeä häntä palaamaan takaisin. Hän oli melkein varma siitä, että he huusivat ja hoilottivat hänelle, mutta siitä hänen ei tarvinnut välittää, sillä nyt, kun hän oli tullut keskelle myrskytuulta, niin kumisi ja ryskyi hänen ympärillään niin kovasti, ettei hän voinut kuulla mitään.
Tuskinpa äiti saattoi saavuttaa häntä, sillä täytyihän hänen taluttaa pikkupojua, jottei tuuli kaataisi häntä kumoon, ja siksi hän ei päässyt yhtä nopeasti eteenpäin.
Siitä syystä ei pikkupiika ajatellutkaan kääntyä takaisin, hänellä ei ollut siihen vähintäkään halua, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän koskaan ollut luullut myrskytuulta niin kovaksi kuin se oli. Hänen päänsä yläpuolella leijaili suuria, mustia, siipiään räpytteleviä lintuja, joita tuuli ajoi eteenpäin ja raastoi ne aivan rikki, jotta niiden höyhenet ja ruumiit menivät säpäleiksi. Hän ei ollut mielestään koskaan nähnyt mitään niin kammottavaa, kunnes hän huomasi, että ne olivatkin suuria olkikarahkoja, jotka olivat irtaantuneet jostakin olkikatosta.
Jos hän astui askeleenkin vastatuuleen, niin kohosi se hänen eteensä kuin pillastunut hevonen ja oli kaataa hänet kumoon, ja jos hän astui myötätuuleen, niin se työnsi häntä eteenpäin niin kovalla voimalla, että hänen täytyi kulkea notkistetuin polvin ja selkä kumarassa voidakseen kestää sitä. Hän väsyi taistellessaan tuulta vasten, jotta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vetänyt kuormaa.
Pohjoisesta myrsky puhalsi ja oli niin kylmä, ikäänkuin se olisi kisaillut ruumisten kanssa. Se oli niin voimakas ja terävä, että se tunkeutui sekä lammasnahkaturkin että sarkahameen läpi ja jähmetti koko ruumista. Eihän hän sellaisesta suuresti välittänyt, mutta sittenkin hän tunsi, että varpaat jäykistyivät pikisaumakengissä, ja sormet kohmettuivat villakintaissa, ja että korvia nipisteli pääliinan alla. Hän astui kuitenkin eteenpäin, kunnes hän pääsi koko pitkän mäen alle. Kun hän tuli alas laaksoon, pysähtyi hän odottamaan toisia.
Kun he vihdoinkin olivat päässeet lähelle, astui hän heitä vastaan.
Parasta kai sittenkin oli palata kotiin, sanoi hän. Mahdotonta oli kai päästä Nygårdiin saakka.
Mutta nyt oli äiti harmissaan ja pikkupoju myöskin, ja he tuumivat itseksensä, ettei tuo tyttöletukka saisi hallita heitä ja määrätä, milloin he saisivat kulkea eteenpäin ja milloin kääntyä takaisin.
"Ei, tiedätkös", sanoi äiti, "emme me käänny kotiin, vaan sinä saat lähteä joulukesteihin, koska sinulla on sinne niin suuri halu".