Mutta Pitkä-Bengt seisoi paikoillaan, ikäänkuin hän olisi ollut kuuro.
"Toinen susi seurasi vielä toisen kintereillä, ja sekin on kuopassa."
Ei sanaakaan sen lisäksi, vaan hän kääntyi suoraan ovelle ja meni ulos.
Kun päivä oli valjennut, kerääntyi koko talon väki ketunkuopan ympärille. Siinä oli pappi ja hänen rouvansa ja hänen tyttärensä, siinä oli emännöitsijä, kaikki viisi palvelustyttöä, ruotimummo ja pikkupiika. Siinä oli Pitkä-Bengt ja hänen äitinsä, Vanha-Bengta ja hänen vaimonsa Munter-Maija, siinä olivat molemmat Vetterin pojat, Pelimanni-Jöns ja vanha Backman, sotilas, joka kävi pappilassa työssä.
Kaikki he olivat ääneti, kaikki kumartuivat eteenpäin, katsoivat hetken aikaa kuoppaan ja vetäytyivät sitten loitommalle.
Pikkupiika seisoi hiukan syrjässä, hän ei päässyt kuopan reunalle asti. Pappi huomasi hänet ja viittasi hänet luokseen. Hänenkin piti päästä lähemmäksi katsomaan.
Aikaisemmin hänen oli kovasti tehnyt mielensä päästä lähemmäksi katsomaan. Mutta nyt hän ei voinut astua askeltakaan. Hänen ruumiinsa läpi kävi väristyksiä. Hän ei uskaltanut katsella susia.
Hän ei ollut eläissään ennen nähnyt susia, mutta hän oli kuullut niiden ulvovan metsässä Koltorpin ympärillä, ja hän tiesi, että sudet olivat kaikkein kauheimpia petoja, mitä oli olemassa. Ne olivat vielä basiliskojakin pahemmat.
Pappi oli iloisemmalla tuulella kuin mitä pikkupiika koskaan oli nähnyt. Hän nipisti tyttöä turkinkauluksesta.
"Nyt minä pitelen sinusta kiinni, Nora Myrskytuuli, jottet putoa. Katso alas kuoppaan, sinä, joka olet vain lapsi, jotta voit kertoa niille, jotka sinun vanhaksi tultuasi ovat nuoria, että me yhtenä ainoana yönä saimme kaksi sutta ja ketun kuoppaan täällä Lövdalassa."