Svanskogin asuinrakennus oli hyvin suuri ja sisäänkäytävä oli keskellä pitkääseinää eikä toisessa nurkkauksessa, niinkuin tavallisesti talonpoikaistaloissa. Sisäänkäytävän edessä oli kuisti, tosin se ei ollut yhtä suuri kuin Lövdalassa, mutta kuitenkin aivan samanlainen, ja katto ja pilaritkin olivat aivan samanmuotoiset.
Olipa tämä todellakin omituista! Niin usein kuin pappilanneiti oli käynytkin täällä ennen, niin ei tuo kuisti koskaan ollut herättänyt hänen huomiotaan. Nyt hänen täytyi jäädä sitä hetkeksi tarkastamaan sekä kaikkea muutakin. Asuinrakennus oli vanha, mutta sitä oli korjattu ja muutettu tädin aikana, ja varmaan lapsuudenkoti oli silloin ollut mallina. Ikkunoissa oli yhtä monta ja yhtä suuret ruudut kuin sielläkin, ja puoliympyrän muotoiset ullakkoluukut olisi huoleti voitu muuttaa toisesta rakennuksesta toiseen kenenkään huomaamatta vähintäkään eroa.
Heti paikalla alkoi sydäntä hiukan helpoittaa. Ehkäpä ei sittenkään ollut niin perin typerää tulla tänne? Ehkäpä entinen pappilanneiti ei ollutkaan niin kokonaan kadonnut, kuin hän yritti luulotella sekä itselleen että muille?
Eteinen oli pienempi kuin Lövdalassa. Samoinkuin sielläkin oli täällä myös puoliympyriäisiä seinäkaappeja joka nurkassa, ja seinät olivat harmaaksi maalatut ja täynnä mustia ja valkoisia täpliä. Porraskäytävässä olivat hirsiseinät paljaat aivan kuin kotonakin, ja ullakkoportaat olivat peloitta van jyrkät kapeine astimineen. Varmaan täällä oli yhtä hyvä kuin Lövdalassakin liukua käsipuun varassa portaita alas tarvitsematta liikuttaa jalkojansa.
Eteisen perällä oli ovi, joka johti suureen vieraita varten varattuun huoneeseen. Siellä ei kotiväki koskaan oleskellut. Mutta pappilanneiti väänsi sittenkin avainta ja kurkisti sisään. Aivan niinkuin hän oli olettanutkin: siellä oli keltaiseksi kiillotettuja koivutuoleja ja valkoisia saranapöytiä, aivan kuin Lövdalan salissakin. Ei edes suurta kallaakaan ikkunan äärestä puuttunut. Yksi asia oli kuitenkin toisin. Siniset käymämatot olivat myös lattialla, mutta ne olivat toista kuosia kuin kotona. Mutta kun Maija Liisa tuumi tarkemmin, huomasi hän, että täti oli siihen aivan syytön. Hän oli kutonut matot samanlaisiksi, kuin ne olivat hänen lapsuudenkodissaankin. Mutta heillä kotona oli vaihdettua mallia.
Pappilanneiti sulki oven ja seisoi hetken aikaa ääneti eteisessä. Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä. Mutta ei suinkaan täti pitänyt mistään hempeämielisyydestä. Hän tahtoi näyttää levolliselta ja iloiselta, kun hän astui hänen luokseen.
Taaskin Maija Elisaa suosi hänen tavallinen onnensa! Kun hän avasi suurtuvan oven, näki hän, että täti parasta aikaa pesi pyykkiä. Suuri pata riippui siellä tulella, ja pesusammio, joka oli täynnä vaatteita, seisoi keskellä lattiaa ja siitä juoksi hiljalleen lipeää sankoon. Nyt varmaan täti tulisi entistä pahemmalle tuulelle, kun vieraita saapui taloon. Lattialle oli kaatunut paljon vettä, ja pitkällä penkillä oli vasta pestyjä, karheita vaatteita. Täytyihän Maija Liisan tunnustaa, ettei kukaan voinut olla hyvillänsä, kun vieraita tuli noin pahansiivoiseen huoneeseen.
Täällä ei mikään muistuttanut mieleen Lövdalaa, vaan huone oli aivan tavallinen talonpoikaistupa. Maija Liisan mielestä tuo tupa, sen suuret, kattoon asti ylettyvät kaapit, mahtava telttavuode ja pitkät, kiinteät penkit olivat aina näyttäneet niin kauniilta ja kunnioitusta herättäviltä. Mutta nyt olivat pesuvaatteet karkoittaneet kodikkuuden pakosalle.
Täti seisoi pesupunkan ääressä selin oveen ja hankasi ja hieroi kaikin voimin. Maija Liisa oli monta kertaa kuullut sanottavan omasta äidittään ja hänen sisaristaan, että he olivat olleet pitkäkasvuisia ja solakoita aivan kuin hän itsekin, mutta täti oli nyt suuri ja roteva eikä näyttänyt lainkaan lempeältä. Hänellä oli yllään musta sarkahame ja punaiset liivit, joiden yläosa oli valkoinen. Lyhyen, valkean lammasnahkaturkin, joka kuului pukuun, oli hän työtä tehdessään heittänyt päältään.
Täti ei kääntynyt oveen päin, kun he avasivat sen, eikä hän sanonut sanaakaan. Nyt ainakin Maija Liisa olisi toivonut olevansa monen peninkulman päässä. Mutta eihän siinä mikään auttanut; hänen täytyi astua tädin luo ja ojentaa hänelle kätensä tervehtiessänsä.