Sellainen päätös tehtiin aamiaispöydässä. Oi! Maija Liisa olisi tahtonut purra kielensä poikki. Miksi hän oli ruvennut puhumaan Svanskogista? Nyt hänen täytyi ajaa kaksi kokonaista peninkulmaa äitikullan kanssa samassa reessä!
Mutta aamiaisen jälkeen meni äitikulta heti isäkullan huoneeseen, ja kun hän palasi sieltä, oli koko päätös kumottu. Äitikulta sanoi nyt, ettei kenenkään muun kuin Maija Liisan tarvinnut lähteä Svanskogiin. Kyllähän hän näki, ettei Maija Liisalla ollut sinne suurta halua, mutta nuorisolle oli hyväksi tehdä sellaistakin, mikä ei ollut heille mieleen. Mutta hän sai mennä sinne jalan eikä hevosella, sillä äitikulta tarvitsi kynttilöitä valaessaan Pitkän-Bengtin apua kyökissä. Mutta seuraavana päivänä Pitkä-Bengt sai kyllä tulla häntä hevosella hakemaan.
Ei ainoallakaan kasvojen eleellä pappilanneiti uskaltanut ilmaista, oliko hän tästä iloinen vai pahoillaan. Mutta täytyihän hänen myöntää, että jos hänen kerran täytyi lähteä Svanskogiin, niin mielemmin hän kulki sinne yksin jalan kuin ajoi yhdessä äitikullan kanssa.
Koska hänen täytyi viipyä poissa niin kauan, niin hän pyysi, että pikkupiika silloin-tällöin kävisi isoäidin luona tiedustelemassa, tarvitsiko hän jotakin.
Mutta tietysti ei äitikulta voinut suostua mihinkään, mitä Maija Liisa ehdoitti. Äitikulta määräsi heti paikalla, että pikkupiian piti lähteä hänen kanssaan Svanskogiin. Ei suinkaan Maija Liisa luullut, ettei emintimä tietäisi, kuinka sopimatonta oli antaa hänen yksin kulkea niin pitkää matkaa? Eikä hänen tarvinnut olla levoton isoäidin vuoksi. Olihan talossa siksi paljon naisväkeä, että he saattoivat pitää hänestä huolta.
Niin, äitikulta sai tahtonsa läpi tässäkin, ja tunnin kuluttua he olivat jo matkalla, sekä pappilanneiti että pikkupiika.
He astuivat vakavasti ja hitaasti sekä lehtikujassa että tietä myöten, niin kauan kuin heitä saattoi nähdä Lövdalasta. Mutta pian he joutuivat kuusikkoon, joka peitti heidät aivan näkyvistä.
Olihan tämä Svanskogin matka pappilanneiden mielestä ikävä ja turha, mutta sattuipa olemaan oikein ihana talvipäivä, alamäki hänen edessään oli jyrkkä ja liukas, ja hän oli vapaampi ja iloisempi kuin kuukausimääriin, siksi hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi päässyt pois ahtaasta häkistä. Hän, joka oli seitsentoista-vuotias, ojensi nyt kätensä kolmentoista-vuotiaalle, ja he läksivät yhdessä juoksemaan, kunnes he kaatuivat suureen kinokseen mäen alle ja jäivät siihen pitkäkseen nauramaan. — Heidän tultuansa perille Svanskogiin ei kello ollut vielä kuin yksi päivällä. Heillä oli ollut niin hyvä onni, ettei heidän tarvinnut kulkea jalan kuin puolet matkaa. Aina Broby'stä saakka he olivat saaneet ajaa Svanskogin rengin reessä, joka palasi kotiin kyytimatkalta.
Svanskogissa pidettiin kestikievaria, joskaan se ei ollut sinnepäinkään niin suuri kuin Broby'ssä, jossa aivan alituisesti kulki matkustajia edes ja takaisin. Svanskogiin, joka oli kaukana pitäjän pohjoisessa kolkassa, tuli korkeintain yksi matkustaja päivässä, ja joskus saattoi kulua kerrassaan kokonainen viikkokin kyydittä.
Kaikki oli täällä ennallansa. Ei täti eikä kukaan hänen palvelijoistansakaan tullut auttamaan pappilanneittä ja pikkupiikaa reestä. Oi, voi! Kylläpä Maija Liisan sydäntä nyt ahdisti, aivankuin rintaa olisi puserrettu kokoon, jotta sillä ei ollut kyllin tilaa tykyttää. Matkan varrella oli hän ollut hiukan rohkeammalla mielellä, mutta kun hän nousi pois reestä, niin tunsi hän aivan selvästi, ettei täti varmaankaan häntä auttaisi.